Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Sanna Sainio osti itselleen 48-vuotislahjaksi voimanpesän, joka saa hänet hymyilemään – jääkiekossa porilainen tuittupää ei taipunut edes maajoukkuevalmentajille

– Aina se naurattaa, kun pyörä ottaa kivestä vähän töyssyä, Sanna Sainio herkuttelee. Porilaisen ex-jääkiekkoilijan alla on todellinen voimanpesä, 300-kuutioinen ja kaksitahtinen Beta RR -moottoripyörä. Se on tämän vuoden mallia, hinta noin kymmenentuhatta euroa. Sainio on juuri hankkinut sen itselleen 48-vuotislahjaksi. – Turhan iso tämä on näille taidoille, Sainio sanoo. Siinä sen yksi viehätys juuri on. Mitä isompi pyörä, sitä hauskempi sillä on Sainion mielestä ajaa. Voima on se, mikä saa hänet hymyilemään kypäränsä sisällä. Järki täytyy pitää silti mukana. Kun Sainio painaa Kokemäen Järilän pehmeässä maastossa, vauhti ei nouse kuin 50–60 kilometriin tunnissa, mutta puut vilisevät metrin päässä. Kun pyörä ottaa kivestä töyssyä, pitää naurun lisäksi myös hallita ajopeli hankalassakin paikoissa. – Aina voi sattua jotain. Pitää yrittää ajaa omien taitojensa mukaan. Sainio pitää itseään juniorina. Hän hankki ensimmäisen kurapyöränsä vasta neljä vuotta sitten. Hänen ajatuksenaan oli ajella omaksi ilokseen. Ajajakaverit, tai pojat, kuten Sainio heitä kutsuu, katsoivat aikansa naisen vauhtia ja kehottivat kilpailemaan. Sainio kuunteli poikia. Hän aloitti kilpailemisen vuosi sitten, lajeinaan enduro, motocross ja cross country. Urheilijan kilpailuvietti ja menestysnälkä eivät olleet kadonneet. Cross countryssa hän ajoi heti debyyttikaudellaan naisten Suomen cupissa kolmanneksi. ”Maajoukkue ei ollut minun paikkani” Sainio pelasi jääkiekon naisten SM-sarjassa peräti 15 kautta, ensin kahdeksan Ässissä, sitten seitsemän Ilveksessä. Kaukalossa Sainio itse oli voimanpesä. Häntä pidettiin SM-sarjan vahvimpana pelaajana. Hän painoi porilaisella vimmalla, eikä väistänyt ketään. – Vastustajat ehkä pelkäävät minua. Minä ainakin pelkäisin, Sainio sanoi Satakunnan Kansan haastattelussa vuonna 2006. Hyökkääjä voitti Suomen mestaruuden Ilveksessä 2006. Juuri Tampereella tulivat uran parhaat kiekkomuistot. Leijonapaidassa hän pelasi MM-kisoissa vuonna 2001. Suomi jäi silloin ilman mitalia. Kenties Sainiolla olisi ollut enemmänkin annettavaa maajoukkueelle, mutta kemiat eivät aina kohdanneet valmentajien kanssa. – Maajoukkue ei ollut minun paikkani. Olin oman tien kulkija, enkä taipunut kaikkeen. Harjoittelussa en ollut mikään juoksija, vaan totesin, että voi tätä muullakin tavalla tehdä, Sainio muistelee. – Olin vähän tuittupää, mutta peleissä tein aina kaiken, mitä valmentaja vaati. 300-kuutioisen voimanpesän päällä ei sen sijaan kannata tuittuilla, ei harjoituksissa eikä kilpailuissa. Paljon samaa Sainio silti löytää vanhasta ja uudesta lajistaan. – Samanlaista reikä- ja rämäpäisyyttä tarvitaan molemmissa lajeissa. Kumpaankaan ei voi lähteä pelkäämään. Yhden naisen talli Sainion uusi laji ei löytynyt sattumalta. Hän viihtyi jo lapsena isänsä kanssa tallissa hääräämässä koneiden kanssa. Aikuisena vauhtia riitti parinkymmenen vuoden ajan katumoottoripyörien kanssa. Joskus vauhtia riitti niin, että korttikin lähti pois. Viimein Sainio päätti, että katupyörät saavat nyt jäädä. Tilalle löytyi kurapyörä ja lopulta siis myös kilpailut. Tänä vuonna Sainio ei tosin ole kilpaillut. Hän ei halunnut maksaa lisenssimaksua, koska koronan vuoksi edessä oli tynkäkausi. Sen sijaan hän satsasi uuteen pyörään. Porilaisen mieli palaisi päästä kilpailemaan uudella pyörällä, mutta nyt on on odotettava ensi vuoteen. Hän haluaa menestyä, vaikka sanookin olevansa kokemukseltaan juniori, mutta iällisesti ”vanhoilla päivillään”. Ajamisen ja kilpailemisen lisäksi Sainio pitää pitää lajin vaatimasta teknisestä puolesta. Hänellä ei ole mekaanikkoa eikä muitakaan apuvoimia, vaan hän hoitaa kaiken itse kuljetuksista huoltoihin ja korjauksiin. – Varikolla tosin autetaan aina toinen toisiamme. Vastaanotto oli heti tosi lämmin ja avulias. – Hassasin nuoruuteni jääkiekkoon, jossa pojat heittivät nuuskaa kattoon. Olihan se vähän erilaista...koppavampaa, Sainio nauraa, muttei silti todellisuudessa jossittele eikä harmittele lätkävuosiaan. Kilpailukausi päättyy Kokemäellä Koska Sanna Sainio ei maksanut tämän vuoden kilpailulisenssiä, hän ei pääse mittaamaan vauhtia viikonloppuna Kokemäen Järilässä. Mukana Sainio silti on. Hän ajaa reittipyörällä liivit yllään vastuualueenaan muun muassa turvallisuus. Järilän hiekkamaastoissa maanomistajien hyvällä myötävaikutuksella järjestettävissä kilpailuissa on jaossa cross country -kauden viimeiset SM- ja Suomen cupin pisteet. Kyseessä on Rauman seudun Moottorikerhon järjestämä evakkokilpailu. Raumalaiset ovat tavallisesti järjestäneet kisansa Säkylässä Porin prikaatin alueella. Koronaepidemian vuoksi varuskunnan alueelle on nyt pääsy kielletty. Kisojen kovin nimi on enduron kolminkertainen maailmanmestari Eero Remes . Cross country - kilpailut ovat pitkäkestoisia maastossa ajettavia reittikestävyyskilpailuja. Keskinopeus ei saa ylittää 55 kilometriä tunnissa. Kilpailureitin tulee sijaita yhtenäisellä helposti valvottavalla alueella eikä se saa ylittää yleisessä liikenteessä olevia teitä. Reitin pituuden on oltava vähintään 6 kilometriä ja enintään 30 kilometriä. Kilpailun kesto määritellään ajoaikana. SM-tasolla miehet ajavat yleensä kaksi tuntia ja naiset tunnin, mutta Kokemäellä myös naiset ajavat kaksi tuntia. Kilpailun voittaja on kilpailija, joka on ajanut eniten kierroksia lyhyimmässä ajassa. Lähde: Moottoriliitto.fi