Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri Live

Kaduin lapsen hankintaa ja olin huono äiti, eihän tämän näin pitänyt mennä – rakastuin lapseeni puoli vuotta myöhässä

On vaikea myöntää, että rakastuin lapseeni vasta, kun hän oli puolivuotias. Kuusi kuukautta vauva-aikaa meni selviytymiseen ja suorittamiseen. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Tuskin. Olin siihen aivan liian väsynyt. Äitiyden onnea hehkuva nainen. Kuulostaa upealta. Kuvat itsestäni ensimmäisen vauvavuoden ajalta ovat pelottavia. Niissä hymyilee aliravitun näköinen ihminen, jolla on silmät syvällä päässä. Hän oli varmasti onnellinen siitä, että lapsi oli terve ja hyvinvoiva. Onneton siitä, että väsymyksen määrä oli käsittämätön. Lapsi heräsi joka yö puolen tunnin tai tunnin välein. Imetys oli hankalaa. Tutti ei kelvannut, pullosta puhumattakaan. Kun lapsi nukkui päiväunta, hämärän rajamailla hoippuva äiti yritti tehdä samaa. Usein turhaan, sillä kroppa kävi kovilla ylikierroksilla. Mieli täyttyi hiljalleen yhä suuremmalla pettymyksellä. Eihän tämän äitiyden näin pitänyt mennä? Halusin pois elämästäni. Kaduin lapsen hankintaa. Olin huono äiti. Runsaat kuusi kuukautta kodissamme asui suloinen tyttövauva, kärsivällinen mies ja zombie. Ensimmäisen kerran synnytyksen jälkeen näin toivoa herättävän valon, kun menin imetystukiryhmään. Olen ikuisesti kiitollinen ryhmän vetäjälle Merete Willisille . Yhdellä imetystä seuraavalla silmäyksellä hän huomasi, miksi luonnollinen asia voi olla niin vaikeaa. Vika ei ollut minussa, vaan luonnon antamassa fysiikassani. Sain myös tietää, miksi lapsi oli valveilla hyvin levoton ja huomiota vaativa. Hän oli kuulemma ns. vaativa lapsi. Asia helpottuisi, kun hän oppisi istumaan. Näin myös kävi. Vielä oli selätettävänä katkonaiset ja raskaat yöt. Edessä oli unikoulu, jonka tyttären isä sanoi hoitavansa. Kun lapselle tuli puoli vuotta mittariin, mies siirtyi lapsen kanssa toiseen huoneeseen. Kuuden kuukauden lähes symbioottisen tilan jälkeen lapsen vaativaa itkua oli sydäntä raastavaa kuunnella. Oloa ei auttanut se, että kaikki oli hyvin. Lapsi oli isänsä vieressä, täysin turvassa, ravittuna ja vaipat vaihdettuina. Tiesin, että periksi ei voinut antaa. Vaihtoehtoja ei ollut. Ajan myötä väsymys ja pettymys olisivat muuttuneet masennukseksi, jonka ensimmäiset merkit olivat jo neuvolan testin mukaan ilmassa. Ensimmäinen yö oli vaikein. Toinen jo helpompi. Kolmantena yönä vastuu siirtyi takaisin minulle. Kuin taikaiskusta, 5–10 heräämistä, joka yö noin 180 vuorokauden ajan oli muuttunut yhdeksi tai kahdeksi. Elämä muuttui. Rakastuin tyttäreeni. Vieläkin, vajaat viisitoista vuotta myöhemmin, silmääni nousevat liikutuksen kyyneleet, kun muistan sen hyökyaallon lailla tulleen rakkaudentunteen sekä mielettömän ilon ja onnen. Olinkin ihan tavallinen äiti. Kirjoittaja on kehityspäällikkö, jonka vaativa vauva on nyt vaativa teini.