Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Kommentti: Käsin kirjoittaminen on sukupolvikokemus – on sääli, että perinne on käytännössä hävinnyt arjesta

Kun kirjailija Katriina Ranne kertoi haastattelussa, että hän kirjoittaa teoksensa käsin, olin hämmentynyt. Siis runojen lisäksi romaanitkin? Miten hän oikein jaksaa, pohdin typertyneenä. Kun asiaa tarkemmin pohtii, käsin kirjoittaminen on ollut muun muassa omalle ikäluokalleni eräänlainen sukupolvikokemus. Missä vaiheessa se oikein muuttui niin vaivalloiseksi? Lapsena kävin pitkään kirjeenvaihtoa taideleirillä tutustumani tytön kanssa. Kirjeen tekeminen oli rituaali, jota varten täytyi hankkia erityisesti sitä varten tarkoitetut välineet. Mikä tahansa ruutuvihkosta repäisty paperi ei kelvannut, vaan kirje tuli raapustaa värikkäälle, glitterillä ja kuvilla koristetulle kirjepaperille. Askartelukaupasta löytyi tuolloin hyllykaupalla erilaisia settejä kynineen ja kuorineen. Sellaisen saaminen lahjaksi oli suuri ilon aihe - mahtaisiko sellaista edes uskaltaa tarjota nykypäivän lapsille? Ainakaan he eivät enää vertaile koulussa uusia penaaleja, vihkoja ja geelikyniä samaan tapaan kuin itse tein kavereideni kanssa. Kilpavarustelu on siirtynyt älypuhelimiin, tietokoneisiin ja tabletteihin. Siinä missä itse ylpeilin 11-vuotiaana hajustetuilla pyyhekumeilla, tämän päivän lapset keräilevät kännykän kuoria ja popsocketeja. Alakoulussa käsialan kauneudellakin kilpailtiin minun aikanani. Kynäily oli paljon muutakin kuin muistiinpanojen tai aineiden tekemistä. Sillä muun muassa luotiin ajan trendejä: jossain vaiheessa luokassa oli suurta muotia jättää esimerkiksi n- ja m-kirjaimista väkäset pois. Nykyään raapustan lähinnä satunnaisia harakanvarpaita silloin, kun en pääse naputtamaan niitä kännykälläni. Viimeksi kirjoitin tätä enemmän käsin viisi vuotta sitten äidinkielen ylioppilaskokeessa - joka sekin on nykyään sähköinen. Yläkoulussa konekirjoitus oli valinnaisaineeni, nyt se on itsestäänselvyys. Kaunokirjoituskaan ei sano osalle ihmisistä enää mitään. En ehkä jaksaisi kirjoittaa kokonaista romaania kynällä ja paperilla, mutta on silti sääli, kuinka käsin kirjoittamisen perinne on käytännössä hävinnyt arkielämästä. Se, että istuisi alas kirjoittamaan ”oikeasti” tuntuu digiaikana ajatuksenakin etäiseltä ja tehottomalta. Kenellä muka on enää aikaa sellaiseen? Vanhempien ”silloin, kun minä olin nuori” -jupinat saavat yleensä pudistelemaan päätä. Nyt huomaan itse, 24-vuotiaana, omaavani samankaltaisen ajattelutavan kirjoittamisesta. Silloin, kun minä olin nuori (tai ainakin nuorempi), kaikki kirjoitettiin käsin. Haluaisin yhä osata tuon taidon pysähtyä hetkeen.