Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Rippikoulusta kertovan Eden-elokuvan ohjaaja Ulla Heikkilä meni itse riparille tehdäkseen testin ja ajoi raamattupiirin isosen ”hulluuden partaalle”

Vuonna 2007 Helsingin Sanomat haastatteli tamperelaista 17-vuotiasta Ulla Heikkilää siitä, miksi hän kävi sekä rippikoulun että Prometheus-leirin. Rippikoulusta Heikkilä sanoi muun muassa näin: Tehtiin jonkinlaista live-draamaa temppuradalla, jossa piti sohia tieltään palikoita, syntejä. Joihinkin oli mahdoton osua, ja niin meistä kaikista tuli 'syntisiä'. Sitten meidät syntiset sidottiin puihin kiinni, jonka jälkeen johdatettiin hämärään huoneeseen kuuntelemaan meditaatiomusiikkia. Huoneessa oli iso juliste, jossa raamatunlauseella vakuutettiin, että Jeesus on kuollut juuri minun syntieni tähden. Lapsellista pelottelua! Esikoiselokuvansa Edenin pressinäytöksen jälkeen Heikkilä, nyt 31 vuotta ja helsinkiläinen, repeää nauruun. Hän oli löytänyt vanhan jutun itsestään jo vuonna 2018, kun googlaili omaa nimeään, kuten ihmisten joskus tapana on. ”En ollut muistanut, että tällainen tehtiin. Onnistuin kuulostamaan ja näyttämään siltä, että juttu olisi tehty 1970-luvulla. Nauratti, että pikku Aliisa on siellä antanut haastattelua.” Eden , joka niin ikään kertoo rippikoulusta, sai ensi-iltansa perjantaina 7. elokuuta. Heikkilä kertoo osallistuneensa koko rippikoululeirille lähinnä sen takia, että hänellä oli päätös tehtävänä: eroaako hän kirkosta vai ei. Vanhoillislestadiolainen isoäiti olisi lisäksi paheksunut, jos lapsenlasta ei olisi konfirmoitu. ”Menin riparille teoreettisin motiivein. Halusin selvittää, onko instituutiolla minulle mitään annettavaa.” Toinenkin testi odotti. Heikkilä pakkasi mukaansa kirpputoreilta ostetut hippivaatteensa, koska halusi nähdä, miten muut nuoret kuteisiin suhtautuvat. Jos hän ei ”kuole”, voi vaatteet pukea kouluunkin. Äiti palautti maan pinnalle puolen tunnin uskoontulon jälkeen Rippikoulussa Heikkilä kyseenalaisti paljon. Kun raamattupiirissä käytiin läpi luomiskertomusta, Heikkilä halusi keskustella sen misogyniasta eli naisvihasta. ”Ajoin raamattupiirin isosen hulluuteen.” Vuosi rippikoulun jälkeen Heikkilä päätti erota kirkosta, koska ei voinut allekirjoittaa täysin kaikkea mitä kirkon piirissä sanotaan tai tehdään. Lähellä kuitenkin käytiin. Heikkilä muistaa, kuinka siinä vuoden 2007 jutussakin kuvailemassaan temppuradassa hän oli lopulta tippa linssissä. Uskoontulo kesti kuitenkin vain reilu puoli tuntia. ”Soitin äidilleni ja kerroin, mitä olimme tehneet. Hän sanoi, että mitä helvettiä. Toi on manipuloimista. Tajusin, että niin onkin, they got me , vaikka olin tullut kova kovaa vastaan.” Elokuvassa Aamu Milonoffin esittämä Aliisa saapuu riparille vastahakoisena. Hän kyseenalaistaa hanakasti sekä pappien puheet että muiden riparilaisten viihtymisen paikassa, jossa lausutaan uskontunnustusta ja nostetaan aamulla Suomen lippu salkoon. Oma nuoruus inspiraationa Aliisan hahmo pohjautuu vahvasti siihen, millainen Heikkilä oli nuorena. Lapsena ja nuorena Heikkilä koki itsensä usein yksinäiseksi. Itsellensä hän perusteli ulkopuolisuuden johtuvan siitä, että muut nuoret ovat vain tyhmiä eivätkä ymmärrä häntä. ”Olin aika yläpuolelle asettuva. Se oli defenssi omaa pelkoa ja epävarmuutta kohtaan.” Rippikoulun aikana Heikkilä tutustui uusiin ihmisiin eikä se ollut aivan hirveää. Leiristä alkoikin ”uusi sosiaalisuuden jakso”. Ja vaikkei romanssia leirillä syntynytkään, tajusi Heikkilä jälkeenpäin olleensa ihastunut. Riparilla oli ollut kitaraa soittava rokkipoika, jonka mustan nahkatakin selässä oli iso Led Zeppelinin logon tikkaus. Kun Heikkilä saapui leiriltä kotiin, hän istui olohuoneen nojatuoliin ja laittoi Led Zeppelinin ensimmäisen albumin vinyylilevyn soimaan. Sitten hän kuunteli levyn tyytyväisenä alusta loppuun ja ajatteli, että ”tätä tämä nuoruus varmaan on”. Elokuvaansa varten Heikkilä vieraili Helsingin Malmin seurakunnan rippikoululeirillä kesällä 2017. Heikkilä odotti näkevänsä lipunnostoja, heteronormatiiviset häät ja sovituksen tien, mutta seinällä olikin Pride-lippu ja ensimmäinen luento käsitteli sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta. ”Siellä puhuttiin oikeilla sanoilla. Ajattelin, että noniin, nyt pitää miettiä asioita uusiksi.” Muttei ihan kaikkea. Maantieteelliset erot rippikoululeirien välillä voivat olla Suomessa suuria. Sen takia Edenissä nostetaan lippu, vihitään mies ja nainen leikisti avioliittoon ja kuvitellaan, miltä ristillä roikkuminen olisi tuntunut. ”Ei konservatiivisuus ole kuollut, vaikka se olisi siivottu Helsingistä pois. En halunnut, että elokuvassa on ’punavihreä woke-heaven’ -leiri.” Tällä hetkellä Heikkilä kuvailee suhdettaan kirkkoon ja kristinuskoon monimutkaiseksi. Koronakevään aikana hän ”viihdytti itseään” kävelemällä ympäri Töölönlahtea ja kuunteli Vanhaa testamenttia. Hän pitää Raamatusta kirjana ja uskonnollisesta taiteesta esteettisessä mielessä. ”Se vetoaa minussa johonkin. Huomaan, että minussa on psykologinen ja emotionaalinen osasto, joka kaipaa hengellisyyttä ja uskoa suurempaan.” Edenin nuoret viihtyvät rippileirillä kyseenalaistavaa Aliisaa ja tympiintynyttä Jennaa ( Linnea Skog ) lukuun ottamatta. Heikkilä sanoo harjoittavansa uskontoa omalla tavallaan. ”Tiedostan kuitenkin sen, että se perustuu ennemmin psykologiaan kuin jonkin Jumala-nimisen entiteetin olemassaoloon.” Eden -elokuvaa tehdessään Heikkilä mietti, pitäisikö hänen sittenkin liittyä jälleen kirkkoon. Heikkilä kuuli tarinoita, kuinka kirkon diakoniatyö on pelastanut paljon sellaisia ihmisiä, joita muut eivät ole auttaneet. Sitä hän arvostaa. Samaan aikaan kirkon piirissä on edelleen sellaista ajattelua, jota hän ei hyväksy. ”Homofobiaa, transfobiaa. Koti, uskonto, isänmaa. Tietynlainen oikeistolainen ajattelu, sanotaanko näin.” Ja tarvitseeko kenenkään hengellisyys instituutiota suojakseen, Heikkilä kysyy. Samaa pohditaan Edenissä . Rippikoulua on käsitelty taiteessa vähän Heikkilä halusi tehdä esikoiselokuvansa nimenomaan rippikoulusta. Hänestä on älytöntä, kuinka suurta osaa rippikoulu edelleen koskettaa, eikä sitä ole silti käsitelty juuri missään taiteessa. Nuorista noin 80 prosenttia käy rippikoulun. Eden on ensimmäinen elokuva aiheesta. ”Aina kun puhutaan meidän kollektiivisesta muistista puhutaan talvisodasta. Siitä ei päästä eteenpäin.” Rippikoulua ei mielletä yhtä tärkeäksi osaksi yhtenäiskulttuuria, koska se on lasten ja nuorten historiaa, Heikkilä sanoo. Hänen mukaansa nuoruus on hyvä elokuvan aihe, koska silloin primitiiviset tunteet, kuten pelko ja himo, ovat vahvasti päällä. ”Teini-ikä on kuin tiivistynyttä ihmisyyttä.” Vaikka Heikkilä ei löytänyt itse rippikoulusta teinirakkautta, elinikäisiä ystäviä tai tullut uskoon, oli leirillä suuri vaikutus. Se, mitä hän sieltä löysi, oli lupaus siitä, että maailma on isompi kuin yläaste. ”Että elämä alkaa joskus.”