Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri

Kolumni: Urbaania löytöretkeilijää kiinnostavat hylättyjen paikkojen tarinat, kunhan loppuratkaisua ei ole

Markku (nimi muutettu) asui pienessä kahden huoneen ja keittiön omakotitalossa syrjässä kaupungin keskustasta tiheän kuusikon keskellä. Markun koti oli rakennettu 50-luvulla. Siinä ei ollut sisävessaa, ainoastaan puusee, johon kuljettiin ulkokautta. Kellarissa oli pieni sauna, niin pieni, että jos Markku oli pitkä, pää oli katossa ja polvet kiukaassa. Markulla oli ovessa paksu turvaketju. Iltaisin Markku kömpi nukkumaan vintille rakennettuun huoneeseen kattoluukusta, joka oli lähes näkymättömiin kätketty. Markulla oli ulkomailla asuva sisko, joka lähetti kirjeitä. Markku lottosi, eikä aina pysytellyt kaidalla tiellä: markka-aikana tuli ainakin yhdet sakot. Markku asusteli talossa sanomalehdistä päätellen viime vuosikymmenen lopulle saakka. Nyt talon ikkunat on rikottu, ovi repsottaa auki ja autotalli on romahtanut. Markun talon autioitumisen aikaan pinnalle nousi urbaani löytöretkeily, hylättyjen paikkojen tutkiminen. Retkeilijät seikkailevat autiotaloissa mottonaan "ota vain valokuvia, jätä vain jalanjälkiä". Ilkivallantekijät surettavat retkeilijöitä aiheuttamallaan tuholla, ja heidän pelossaan hyvä löytöretkeilijä ei koskaan paljasta kohteidensa sijaintia. Toisaalta ilman heitä löytöretkeily olisi vaikeaa: tosiretkeilijä kun ei koskaan murtaudu sisään mihinkään, vaan käyttää avoimia ovia ja ikkunoita. Lainsäädännöllisesti löytöretkeily on harmaalla alueella. Sillä olen tasapainoillut jo yli kymmenen vuotta ja nähnyt sinä aikana monen Markun kodit. Eniten niissä ovat kiehtoneet asukkaiden tarinat. Mieli janoaa vastauksia kysymyksiin: keitä he olivat, miten he elivät ja miksi heidän kotinsa ovat päätyneet nykyiseen tilaansa. Monissa taloista on myös selvästi asunut nuorempaakin väkeä. Missä he ovat nyt? Entä mikä kirous on ottanut valtaansa Markun kotikaupungin toisella laidalla sijaitsevan maalaismaiseman, jossa autioituneita taloja on peräti viisi kilometrin säteellä? Kun eräs ystäväni kuuli seikkailustani Markun taloon, hän kertoi oman lapsuudenkotinsa lojuvan tyhjänä ja vandalisoituna sekä antoi siunauksensa tutkimusretkelle. Ensimmäistä kertaa olin talossa, jonka tarinan sai selville kysymällä ja jonka asukkailla oli kasvot. Kokemus oli erikoinen. Vaelsin huoneissa, joissa ystäväni oli joskus leikkinyt. Nyt ne olivat sotkuisia ja täynnä rikottua irtaimistoa. Lopulta löysin hänen tavaroitaan ajalta, jona emme vielä tunteneet. Se oli merkki kääntyä ja lähteä pois. Ystäväni tiesi kyllä minun penkovan lapsuuttaan, mutta silti tuntui siltä, ettei sitä ollut tarkoitettu silmilleni. Jostain syystä tätä tunnetta ei tule tuntemattomien tyhjissä taloissa, vaikka siellä ei tiedetä vierailuistani. Ehkä talojen tarinat kiehtovat vain, kun loppuratkaisu jää mielikuvituksen varaan. Kirjoittaja on Lännen Median toimittaja.