Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Suomen urheilumenestys on juuri nyt parempaa kuin koskaan – ja lisää on tulossa, mutta ei juoksemalla rataa ympäri

”Suomalainen huippu-urheilu on kriisissä.” ”Takavuosien saavutuksiin ei päästä enää koskaan.” ”1970-luvulla harjoiteltiin kovempaa ja paremmin, ja siksi menestystä tuli.” Tällaisia hokemia kuulee usein. Olen hämmentynyt. Ja aika lailla eri mieltä. Tarkemmin sanottuna, olen täysin eri mieltä. Osittain väitteet ovat täyttä puppua. Mutta: jos huippu-urheilun eteen lisätään sana ”olympia”, väitteet pitävät paremmin paikkansa. Jos olympiamitalit ovat huippu-urheilun menestyksen mittari, etenkin kesälajeissa ollaan syvällä. Mutta silloin pitää myös puhua oikeilla termeillä. Jos katsotaan laajemmin huippu-urheilua, suomalaisilla menee paljon paremmin kuin vaikkapa 1970- tai 1980-luvulla. Tähän tapaan: jääkiekossa on voitettu kolme kertaa MM-kultaa. 1970-luvulla haaveiltiin MM-pronssista, jota ei koskaan saatu. Suomalaisia NHL-mestareita on jo useita, ja lähes päivittäin uutisoidaan NHL-kaukaloissa maaleja iskevistä suomalaispelaajista. Jalkapallossa Suomi on selviytynyt ensimmäisen kerran EM-lopputurnaukseen. Suomalaisia Mestarien liigan pokaalia nostaneita pelaajia on kolme. 1970- tai 1980-luvulla silloisessa Euroopan cupissa ei voitu uneksiakaan suomalaispelaajista loppuotteluissa. Koripallossa pelattiin EM-lopputurnauksen jatkopeleissä ja Susijengistä on tullut käsite. Lauri Markkanen on vakiinnuttanut paikkansa NBA-liigassa, ja useat suomalaispelaajat pelaavat Euroopan sarjoissa. Salibandysta ei takavuosina ollut kuultukaan. Nyt voitetaan maailmanmestaruuksia. Golfissa suomalaiset tahkoavat ammattilaiskiertueilla, formuloissa on tullut maailmanmestaruuksia, lumilautailussa pokaaleja, tenniksessä nelinpelin grand slam -turnauksen voitto, taitoluistelussa menestystä. Listaa voisi jatkaa pitkään, eikä edes tarvitsisi mainita e-urheilijoita. Onko siis olympiamenestys kaiken yläpuolella? Se on syy, jota varten perustetaan työryhmiä tai pohdittiin huippu-urheilun kirjaamista lakiin. Jo aikanaan nyrkkeilylegenda Muhammad Ali nimesi vuoden 1960 olympiakullan kovimmaksi saavutuksekseen. Monissa lajeissa se on sitä edelleen, mutta esimerkiksi jääkiekossa NHL-mestaruus ajaa olympiavoiton edelle – ainakin pelaajien mielestä. Jos Suomi voittaisi jääkiekon olympiakultaa, osa kansastamme menisi aivan sekaisin – torille isoilla kirjaimilla. Mutta muiden olympiavoittojen suhteen olisi vaikea kuvitella vastaavaa juhlintaa. Läheskään kaikki nykyiset suomalaisten menestyslajit eivät ole olympialajeja, joten vertailu on hieman turhaa. Mutta verrataan kahta olympialajia: golfia ja 10 000 metrin juoksua. Väitän, että golfissa nähdään suomalainen olympiavoittaja tai major-turnauksen, esimerkiksi Britannian avoimien, voittaja ennemmin kuin seuraava suomalainen 10 000 metrin olympiavoittaja tai edes Euroopan mestari. Golfmestariksi ei ole välttämättä kenestäkään nykyisestä suomalaisammattilaisesta, kuten Sami Välimäen debyytti US Openissa osoitti, mutta sellainen voi hyvinkin olla tulossa – lajissa on imua muuallakin kuin yritysjohtajien tai leppoisien harrastajien keskuudessa. Sen sijaan pitkän matkan juoksuihin eivät lahjakkuudet hakeudu kovinkaan laajalla rintamalla. Näin se menee, vaikka oman nuoruuteni penkkiurheilun huippuhetkiä olivat Lasse Virénin olympiakultajuoksut enkä edelleenkään juuri innostu golfista. Miksi pitäisi yhä hakeutua esimerkiksi kestävyysjuoksuun? Aika puuduttavaa on juosta rataa ympäri ja harjoitella pääosin yksin. Lisäksi tuloksia aina verrataan 1970-luvulla tehtyihin, vaikka ei pitäisi. Mikä silloin oli sallittua, ei enää ole. Jos 3 000 metrin esteitä tahkoavalle Topi Raitaselle olisi sallittua kaikki sama kuin 1970-luvulla oli, voi vain arvailla, millaisia harjoituksia hän pystyisi tekemään ja millainen tulostaso olisi. Miksi sitten hakeudutaan golfiin, jääkiekkoon, jalkapalloon tai salibandyyn? Tai vahvasti suosiotaan kasvattavaan frisbeegolfiin? Yksinkertaisesti siksi, että kiinnostuksen kohteet muuttuvat. Myös mahdollisuudet harrastaa esimerkiksi joukkuelajeja ovat paremmat kuin takavuosina. Etenkin vuoden 1995 jääkiekon MM-kulta synnytti niin kovan lätkäbuumin, että sellaista kunnan- tai kaupunginvaltuustoa ei juuri löytynyt, joka olisi torpannut jäähallihankkeen. Jalkapalloa pystyy nykyisin harjoittelemaan hyvissä olosuhteissa myös talvella. Aiemmin oli siellä täällä kuplahalli hiekkakenttineen. Ensimmäinen jalkapallohalli valmistui vuonna 1981 Lahteen – Lahden Kuusysi voitti Suomen mestaruuden heti seuraavana vuonna. Tämä on melko kuvaavaa olosuhteiden merkityksestä sekä menestyksen että lajin houkuttelevuuden kannalta. Mitä tästä kaikesta opimme? Ainakin ison kysymyksen voi esittää: miksi ihmeessä pitäisi menestyä aina samoissa lajeissa? Jos Tokiossa kisataan ensi vuonna olympialaisissa, kannattaa varautua siihen, että Suomen paras urheilija on Lizzie Armanto . Hän on olympiarankingissa tällä hetkellä sijalla viisi. Laji on rullalautailun park-kisa.