Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

”Niko Ranta-ahon kiiltokuvamainen glorifiointi nosti karvat pystyyn”

Olen viime aikoina useasti kommentoinut medialle True crime -ilmiötä ja erityisesti sen eettisyyteen liittyen. Keskustelua herättää rikosten uhrien kohtaloista ammentaminen, joka on yksi genren luottopolttoaine. Viime syksynä polemiikkia aiheutti pääkaupunkiseudun True crime -tapahtuma, jossa tarkoituksena oli, pääsylipun hinnalla, päästä kiertämään oikeita rikospaikkoja muun muassa henkirikoksen tekijän kanssa. Samalla tekijä kuvaili yksityiskohtia itse verityöstä. Kansa älähti ja tapahtumaa muutettiin. Hyvä niin. Yhteiskuntahan lopulta määrittää sen, mikä menee läpi viihteen nimissä. Kohua aiheutti myös Nelosen Katiska -dokumentti (myös SK 3.9.20), jossa "rikollisjulkkikseksi" nostetun Niko Ranta-ahon kiiltokuvamainen glorifiointi nosti karvat pystyyn. Rikollisen toiminnan representaatio mediassa ja viihteen muotona liikkuu väkisinkin harmaalla alueella, kun tasapainoillaan katsojien kosiskelun ja aiheen vakavuuden välillä. Tosielämän rikoksia käsittelevää tarjontaa on paljon niin televisiossa, podcasteissa kuin kirjallisuudessakin. Todellisuus tuo tarinoihin jännitystä, ja tapahtumia voidaan toki lähestyä myös asiallisesti. Tuotannon valinnat määrittävät, tehdäänkö faktoihin pohjaavaa asiasisältöä vai väritettyä tarinaa niin sanotun sokkidokumentin/dokudraaman muodossa. Katiskan katsoja todennäköisesti odotti rikollisen näyttäytyvän ennemmin katuvaisena ”pallo jalassa” kuin Espanjan auringossa drinkkiä siemaillen ja elämäntyyliään kehuen. Kuka sitten määrittää, ketkä pääsevät ääneen? Usein tuotannot vetoavat siihen, että rikollisella on oikeus kertoa tarinansa ja saada äänensä kuuluviin. Onko näin? Pohdin vaikkapa sarjamurhaajien J. Dahmerin ja J.W Gacyn haastattelujen motiiveja. Kun sarjamurhaajat huomattavan usein omaavat narsistisia piirteitä, saattaa heille suotu media-aika vain tuottaa tiettyä lisätyydytystä. Murhaajat kuitenkin kiehtovat ja ovat siksi tuotannon näkökulmasta katsojamagneetteja. Vastaavasti Norjan massamurhaaja Anders Breivikiä ei päästetä ääneen, koska hänen ei haluta tuovan äärioikeistolaisia aatteitaan esiin. Sukellusvenemurhaaja Peter Madsenin sanotaan nyt rikosdokumentissa ensi kertaa tunnustaneen toimittaja Kim Wallin murhan. Tämä saattaa helpottaa uhrin omaisia. Mutta pääasiallinen tarkoitus oli markkinoida tv-sarjaa. Tunnustuksen kun olisi voinut antaa viranomaishaastattelussakin. Toinen , äärimmäisen vaikeasti valvottava ja vakava ilmiö ovat elämänsä ja sen päättymisen ruudulla somen live-ominaisuuden kautta jakavat käyttäjät. Uusin FB-livessä tehty, hyvin groteski itsemurha ravistelee jälleen globaalisti. Muun muassa TikTok pyrkii poistamaan videon palvelustaan. Mutta niin kuin aina, kerran nettiin päätynyt pysyy siellä. Kammottava video on löydettävissä, eikä se ole kaunista katseltavaa. Se jatkaa leviämistään, ja sitä muokataan ihan kiusallaan mukaan harmittomiin kissavideoihin. Itse kuolettavaa laukausta taas käytetään eri palveluiden profiilikuvissa gif-animaationa. Kuolema muuttuukin pelleilyksi, viihteelliseksi mediamateriaaliksi. Media ja -teknologia mahdollistavat useiden elämän osa-alueiden viihteellistymisen. Keveydelle, jopa tietylle karnevalismille, on raskaan arjen keskellä tilausta. Mutta ihan kaikkea ei viihteen alttarille tulisi uhrata. Kirjoittaja on Porin yliopistokeskuksen/Tampereen yliopiston tutkijatohtori, joka tekee postdoc -tutkimusta provokatiivisesta mediasta ja televisiotuotannoista