Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Hoivakoti toi muistisairaan äitini hetkeksi takaisin entiseksi jämptiksi itsekseen

Mikähän siinä on, kun minä en ole isäs kuoleman jälkeen osannu edes perunoita keittää? Aina menee muusiksi. Tätä äiti alkoi ensimmäisenä miettiä ääneen. Ajattelimme, että näköjään hän arvasi syyn itsekin. Isän äkkikuolema vaati veronsa. Äiti oli niin sekaisin, ettei ihme, jos potut kiehuvat niin sanotusti yli. Sitä paitsi pottujen kanssa tarjottu Herkkusuiden porsaanfile oli yhtä hyvää kuin ennenkin. Vähän myöhemmin kävi ilmi, että äiti oli vaatinut siskoa mukaan tutun kastikkeen tekemiseen. Siskon tehtävä oli ollut lähinnä vierestä katseleminen. Mutta silti vaatimus ihmetytti. Äitihän ei yleensä voinut sietää sitä, että joku vilkuili olan takaa hänen kokkaamistaan. Varsinkin isäukko sai huutia kurkkimisesta. – Tuu itte tekemään, jos paremmin ossaat, ärähti äiti ja ajoi isän muualle haahoilemaan. Ehkä äiti oli vain yksinäinen? No ainakin masentunut, se on selvä. Ehkä nämä kaksi asiaa tekivät hänestä toistaitoisen. Ei kai tässä nyt vielä lääkäriä tarvita? Kun äidille tehtiin ensimmäisen kerran muistitesti, sisko istui vieressä. Siskon kädet hikosivat, kun äidiltä kysyttiin päivämäärää. Sehän oli tasaisin väliajoin hukassa. Mutta kelläpä ei olisi. Laskutehtävät sujuivat kuin vettä valaen. Vaihtokassaa pahvilaatikossa pitänyt entinen yrittäjä osasi ynnätä ja vähentää vaikka unissaan. Mitä taas tulee presidentin nimen muistamiseen, kyllä vuonna 31 syntyneelle kaikki presidentit ovat Kekkosia. Vasta kun äidin pää kuvattiin, jouduimme totuuden eteen. Muistisairaus oli jo jättänyt jälkiä. Menettäisimme äitimme hiljalleen. Yhtä hiljalleen äiti menettäisi itsensä. Äidin viimeiset kuukaudet tulivat taas mieleen, kun luin gerontologiaan erikoistuneen tutkijatohtori Jari Pirhosen haastattelua (satakunnankansa.fi 16.8.). Pirhonen on työskennellyt myös lähihoitajana eli tuntee hoivakotien käytännöt. Vuonna 2017 hän väitteli tohtoriksi aiheesta Hyvän elämän edellytykset vanhusten pitkäaikaishoidossa. Haastattelussaan hän kertoi hoivakotien asukkaiden nokkimisjärjestyksestä. Eliitti taistelee vallasta, eikä muistisairas kuulu tähän eliittiin. Mekin ajattelimme, ettei äiti kuuluu eliittiin. Näin siksi, ettei äiti meinannut millään päästä hoivakotiin. Kun paikka vihdoin saatiin, iloisesta äidistäni oli tullut vieras ihminen, joka kulki perässä kuin pieni lapsi. Silmissä aina yhtä hätääntynyt ilme. Hoivakodeista kuulee paljon kielteistä. Meille hoivakoti kuitenkin toi äitimme hetkeksi takaisin. Ruoka alkoi taas maistua. Vanhanakin kaunis äitimme löysi taas entisen jämptin itsensä. Toivon, että päättäjät säästövimmassaan ymmärtävät niin kuntien kuin yksityistenkin hoivakotien tarpeen. Muistisairaan lisäksi ne ovat tärkeitä myös omaisille. On erittäin raskasta seurata, kun tuttu ihminen hiljalleen katoaa. Kiitos hoivakodin, äitini sai myös kauniin lopun. Se tuli Suomi-filmiä katsellessa, vieressä hoivakodin komein leskimies. Äiti oli vaatinut siskoa mukaan tutun kastikkeen tekemiseen. Siskon tehtävä oli lähinnä vierestä katseleminen. Mutta silti vaatimus ihmetytti.