Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri

Vihaan lenkkeilyä ja lenkkeilen silti – miksi ihminen pakottaa itsensä hengästyttävään tilaan useamman kerran viikossa?

Juokseminen on päätöntä touhua. Tylsää junnaamista. Tossua toisen eteen. Miten ihmeessä se voi silti koukuttaa niin paljon? Luin jostain, että juoksu bodaa aivoja. Näin todella tapahtuu. Asiat menevät päässä järjestykseen maiseman vaihtuessa. Ulkoilma puhaltaa vauhtia luovuuteen. Jalkojen takoessa maata, mieliala nousee ja energiatasot kohoavat. Suomessa on arviolta noin 700 000 juoksulenkkeilijää. Se on todella suuri luku, ja harrastajien määrä on edelleen kasvussa. Lenkkeilijöitä on erilaisia. Toiset juoksevat vauhtia, toiset matkaa. Jotkut molempia. Osa vain kevyesti kuntoilee. Lenkkeilylläni ei ole ollut sen kummempia tavoitteita. Pääasia on pääkopan treenaaminen. Olen juossut omaksi iloksi ja itselleni. Kävin viimeksi juoksulenkillä huhtikuun puolivälissä. Väärä tossuvalinta aiheutti elämäni ensimmäisen rasitusvamman vuosien säännöllisten aamulenkkien jälkeen. Nyt poljen salilla kuntopyörää ja kaihoan lenkille, vaikka itse asiassa vihaan juoksemista. Lenkille lähteminen on nimittäin useimmiten vaikeaa. Vielä vaikeampaa on hävitä sisäinen taistelu ja jättää lenkki väliin, sillä suorituksen päässä odottaa palkinto: mielettömän hieno fiilis. Olen aikoinani pakottanut itseni lenkille. Aloitin intervalliharjoittelulla, kunnes juoksin yhä useampia lyhtypylvään välejä ja lopulta kokonaisia matkoja ilman kävelyaskelia. Se oli henkinen voitto. Sain pyyhittyä suustani koulun liikuntatuntien verenmaun. Oli kummallista, kun kylkeen ei pistänyt. Lenkkeilyni on viime vuodet ollut tasaista 30 minuutin saman reitin kulkemista monta kertaa viikossa. Siksi ajattelin olevani hyvässä kunnossa, ja tuskin huonossa olinkaan, kunnes jalka tosiaan rasittui ja oli pakko siirtyä kuntosalin pyörän päälle. Alussa motivaatio oli täysin hukassa. Sitten aloin soveltamaan harjoitukseen aikoinaan spinning-tunneilta oppimaani musiikin ja vauhdin rytmitystä. Löysin tekemiseen uuden vaihteen. Kunto on noussut, vastukset kasvaneet ja kroppaa pystyy venyttämään yhä hengästyttävämpiin suorituksiin. Jotain kuitenkin puuttuu. Se on se jollakin tavalla meditatiivinen tila, jonka lenkkeilystä saa. Se on myös niin helppoa. Ovesta ulos ja olet kuntosalilla. Aina ei huvita, mutta periksi ei voi antaa. On pakko mennä. Suorituksen jälkeen voi taputtaa itseään selkään siitä, että teki sen mitä piti ja loppuun asti. Täysipainoiselle lenkille ei ole asiaa vielä kuukausiin. Ensin pitää aloittaa rauhallisesti alusta, ja tunnustella lyhtypylväidenvälimenetelmällä mitä jalka kestää. Pienikin vihlaisu laittaa homman peruutusvaihteelle ja kaikki pitää aloittaa alusta. Pidempien kävelylenkkien perusteella vielä ei ole juoksun aika. Jonain päivänä on. Kuntopyörätreenin ansiosta tapani lenkkeillä tulee muuttumaan. Minusta tulee yksi heistä, jotka juoksevat vaihdellen joko matkaa tai vauhtia. Ranteessa elämäni ensimmäinen urheilukello. Kirjoittaja endorfiinista riippuvainen kehityspäällikkö. Sain pyyhittyä suustani koulun liikuntatuntien verenmaun. Oli kummallista, kun kylkeen ei pistänyt.