Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Kiusaaja kutsui kylään ja otti minut panttivangiksi – vasta pitkälle yli 20-vuotiaana ymmärsin sen mitä lapsena en pystynyt

Postiluukusta tipahti kirjeentapainen. Se oli tokaluokkalaisen käsialalla kirjoitettu syntymäpäiväkutsu. Lappu aiheutti minussa hämmästystä monesta syystä. Päällimmäisenä ajatuksena oli kirjeen lähettäjä, joka oli eräs pahimmista kiusaajistani. Päätin lähteä juhlistamaan piinaajani syntymäpäivä. Tallustelin tuttua katua Tampereen Multisillassa. Perille päästyäni tajusin nopeasti tehneeni pahemman luokan virheen. Ensitöikseen juhlien isäntä haukkui lahjani hyvin moninaisin ja ikävin sanankääntein. Päälle tarjoiltiin muiden juhlijoiden ilkikurinen nauru. Erään lahjakääreen seasta paljastui ase. Ei tietenkään oikea, vaan sellainen, jolla voi ampua imukuppinuolia ja kovempia vaahtomuovipanoksia. Syntymäpäiväsankari ei turhia aikaillut. Hän repi pakkauksen auki, latasi aseen täyteen vaahtomuoviluoteja ja alkoi uhkailla omien juhliensa vieraita. Hän otti meidät panttivangeiksi. En muista kauan tilanne kesti, silloin se tuntui ikuisuudelta. Luultavasti nökötimme kyykyssä olohuoneen nurkassa puolisen tuntia. Tuttavani pikkuveli sai farssista tarpeekseen ja sanoi lähtevänsä kotiin. Juhlakalu ei moista niskoittelua sulattanut ja ampui rohkeaa poikaa vaahtomuoviluodilla suoraan kasvoihin. Se sattui todella paljon. Lähdimme kaikki kotiin enemmän tai vähemmän hämmentyneinä ja ehkä hieman peloissamme. Ala-asteikäisen mieli ei pystynyt käsittämään syitä siihen, miksi pitää haukkua, töniä, lyödä tai olla muutoin ilkeä. Muutimme paljon, siksi suoritin peruskoulun viidessä eri oppilaitoksessa. Jokaisesta löytyy ainakin yksi kiusaaja. Vanhempieni mielestä minun olisi pitänyt "tintata niiltä nenä poskelle". En saanut tintattua. Pyssyepisodin jälkeen astuin bushidon tielle, ensin judokana, myöhemmin kovemmalla tatamilla karaten parissa. En jalkapyyhkäissyt vastustajiani kuralätäkköön tai hutminut heitä nopeilla iskuilla. Päätä pidempänä olisin voinut heitellä kiusaajani lumipenkkoihin amerikkalaisten vapaapainijoiden lailla. En tehnyt sitäkään. Vanhempana ymmärsin toimineeni oikein. Jälkikäteen olen usein miettinyt peruskouluaikaani ja niitä lukemattomia ikäviä hetkiä. Moni kiusaajistani joutui nuorena kivikkoiselle tielle olosuhteiden pakosta. Siinä heitä auttoivat alkoholisoituneet vanhemmat, köyhyys ja 90-luvun lama. Vasta pitkälle 20-vuotiaana ymmärsin sen mitä lapsena en pystynyt: kiusaajat etsivät keinoa purkaa pahaa oloaan. Satuin vain huono-onnisena heidän elämäntilanteestaan johtuneen kurjuuden maalitauluksi. Joitakin vuosia sitten sain tietää, että eräs minua retuuttanut kuoli syöpään. En iloinnut tai surrut, mutta annoin anteeksi. Kaiken tämän vihan ja pelon keskellä on tärkeää pyytää ja ennen kaikkea antaa anteeksi. Aina tämä ei ole kuitenkaan mahdollista, silloin vääryydet jäävät vellomaan ja tekevät katkeraksi. Lelupyssyllä toteutettu panttivankidraama oli vain yksi räikeä tapaus koulukiusatun historiassa. En hyväksy kiusaamista tai väkivaltaa ja meidän pitäisikin löytää parempia keinoja aggressiivisuuden minimoimiseksi. Konflikteja karttavana minusta ei lopulta ollut tappelijaksi. Olen rauhan mies, sovittelija, eräänlainen verbaalisen judon Martti Ahtisaari. Kaiken tämän vihan ja pelon keskellä on tärkeää pyytää ja ennen kaikkea antaa anteeksi.