Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri Live

Pahuudellakin on sävynsä tämän liian vähälle huomiolle jääneen kirjailijan uusimmassa romaanissa

Kirjat Markus Ahonen: Sieluttomat. WSOY, 2019. 473 s. Siis Sieluttomat. Mieleeni nousi kirjan nimen luettuani Lars Keplerin Sandmannen (2012), jonka loppupuolella kuvataan kuinka ”isän itsemurha tiristi Jurek Walterista ulos hänen sielunsa viimeisetkin rippeet”. Jurek Walter on kohtalon, ”systeemin” ja kanssaihmisten kolhima ja pettämä mies, jonka kyky ja lopulta halukin empatiaan ja anteeksiantoon haalistuvat ja viimein näivettyvät olemattomiin. Sieluttomat kertoo samalla tavoin ontoista ihmisistä, mutta tekee sen aivan omin värein ja monipuolisemmin. Niin Sieluttomien maailmassa kuin tekijänsä Ahosen kynässä on sävyjä. Pahuudellakin asteita. Langenneille tarjolla huteria tikkaita ylös ja ulos, anteeksisaaminen uskottava tavoite. Tapahtumapaikka on taas pääosin Helsinki, ja poliisityötä johtaa tietysti rikosylikonstaapeli Markku Isaksson, siis Ahosen Joona Linna, jos haluaa jatkaa vertailua Lars Kepleriin. Kaupunkia ja sen asukkaita kurittaa tällä kertaa uskalias ja röyhkeänosaava ryöstökopla, joka ei säästä mitään eikä ketään. Niinpä Isakssonilla on kiire. Joukkio on pysäytettävä, mutta miten? Alamaailman yhteydetkään eivät tunnu tietävän uudesta koplasta mitään. Siis mistä he oikein tulivat? Ahonen tihentää taitavasti sivu sivulta pitkähkön tarinansa tunnelmaa vaikka viipyilee samalla syvällä päähenkilöidensä tuntemusten ja ajatusten hetteiköissä. Näin hän tarjoilee meille eväät yrittää ymmärtää ja nähdä kuinka vähästä kaikki lopulta on kiinni. Rikollispomo Munkki voisi yhtä hyvin olla rikospoliisi, Isaksson ryöstökoplan pomo. Vai voisiko? Kirjoittaja jättää aivan oikein osan ajatustyöstä lukijalle. Osoittaa vain, että maailma ei ole mustavalkoinen ja että tienhaaroja on liikkeellä pysyvälle tarjolla tiheässä. Eurooppansa ja sen lähihistorian tunteva, jo pitkään Dublinissa asunut kirjailija liikkuu nyt yhtä uskottavasti Balkanin sotien aikaisessa Srebrenicassa kuin etelä-hämäläisessä maalaismaisemassa. Mutta Helsingin kadut ja lähiöt hän on tutkinut tarkimmin, sillä ne ovat kasvattaneet hänen päähenkilönsä, ja ne ovat hänen kertomuksensa kova kehys. Sieluttomat ei ole perinteisellä tapaa kovaksikeitetty, eikä ehkä edes dekkari, jos niitä enää kukaan näinä Henning Mankellin jälkeisinä aikoina kirjoittaa. Teoksen nimilehden mukaan kyseessä on ”romaani rikoksista ja omastatunnosta”. Sopii sekin. Teos osaa myös yllättää. Erityisesti sen loppu suorastaan hätkähdytti ainakin minut. Kollega Kai Hirvasnoro kirjoitti jo arvioidessaan Ahosen edellistä kirjaa, eli Sydämenmurskajaisia (2016), että Markus Ahonen olisi ”yksi Suomen tarkimmin varjelluista salaisuuksista”. Jos näin on, niin viimeistään nyt on tullut aika vetäistä esirippu sivuun. Satakunnan Kansan lukijat saattavat muistaa Ahosen takavuosilta hänen monista Irlantia ja muuta Eurooppaa käsitelleistä uutisjutuistaan ja oivaltavista reportaaseistaan. Monipuolisena sanatyöläisenä Ahonen on myös tehnyt muun muassa tv-käsikirjoituksia.