Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Meitä luonnossa liikkuvia on niin paljon, että kaikki polut eivät enää kestä kulutusta – Retkeilyreittien sorastus on hinta, jonka maksamme kansallispuistoista ja erämaista

Kesällä kuljin pitkin Hetta-Pallas -vaellusreittiä ja hämmästyin. Viimeisessä alamäessä seisoi siistissä kilometrin mittaisessa jonossa sorakasoja ja yksi kaivinkone. Koska kaltaisiani metsissä ja tuntureilla viihtyviä on niin paljon, luonto ei yksinkertaisesti kestä kulutusta, joka meistä koituu. Siksi Metsähallitus levittää soraa polulle. Ja koska meitä on todellakin paljon, tarvitaan kaivinkone, jotta polusta saadaan riittävän leveä ja kestävä. Sorastuksessa on kyse yksinkertaisesta asiasta. Kun polkua kävellään, se kuluu. Kun sitä kävellään riittävän paljon, yhdestä polusta tulee ensin kaksi ja sitten useampia polkuja. Lopulta polku muistuttaa hämähäkinverkkoa, joka voi olla sata metriä leveä. Kun urat kuluvat riittävän syviksi, niissä alkaa virrata vettä, ja eroosio käynnistyy toden teolla. Metsähallituksen laskelmien mukaan kriittinen raja on 10 000 kävijää vuodessa. Jos kävelijöitä on enemmän, on parempi ajaa polulle soraa, jotta ura ei levene ja ympäröivä luonto säästyy. Kuluminen on ongelma lähinnä suosituimmilla reiteillä matkailukeskusten vieressä, mutta siihen voi törmätä myös kaukana teistä. Jopa Urho Kekkosen kansallispuiston sydämessä sijaitsevassa Paratiisikurussa näkyy jo merkkejä polun leviämisestä. Sorastaminen tekee rumaa jälkeä. Se saa monet retkeilijät raivoihinsa, ja ymmärrän heitä täysin. Kävelen itsekin kaikkein mieluiten kapeaa kinttupolkua, joka hädin tuskin erottuu maastosta. Kun kulkee sorastetulla polulla, on kuin kävelisi pyörätietä pitkin. Baana helposti latistaa luontoelämyksen, vaikka ympäröivä maisema olisi kuinka kaunis. Sorastuksella on myös toinen puoli. Luonnon säästymisen lisäksi sen ansiosta luonnosta pääsee nauttimaan, vaikka jalka ei nouse matalankaan juurakon ylitse, tai kulkija tarvitsee apuvälineitä liikkumiseen. Suomalainen retkeilykulttuuri korostaa selviytymistä. Metsässä pitää pärjätä omin avuin, mielellään ilman tupien ja merkittyjen polkujen turvaverkkoa. Ruotsissa korostuu helppous. Luonnossa liikkumisen pitää olla niin helppoa, että mahdollisimman moni pääsee nauttimaan metsistä ja tuntureista. Se vahvistaa luontosuhdetta. Voisimme ottaa oppia länsinaapurista ja hyväksyä myös vähän helpommat polut, ainakin jossakin paikoissa. Jos luontoon ei pääse, se unohtuu. Ja kuka sitä enää silloin muistaa suojella? Sorastetut polut ovat hinta siitä, että kaivoksia jätetään rakentamatta ja edes osa metsistä hakkaamatta, ja meillä on jatkossakin kansallispuistoja ja erämaita, joissa voi samoilla kinttupolkuja pitkin – tai niiden ulkopuolella.