Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Ajanviete Tähtijutut Näköislehti Kulttuuri Porilaine Urheilu Live

Galleria 3h+k:n uusi näyttely on kuin ooppera taiteilija Anna Matveisen traagisesta elämästä

Kuvataide Anna Matveinen: Death of A Party Girl 22.3. saakka. Galleria 3h+k, Yrjönkatu 4, Pori, avoinna ke-pe 12-18, la-su 11-16. Anna Matveisen (s. 1988) näyttely tekee raastavia rinnastuksia säästelemättä tekijäänsä tai läheisiään. Perhepiirissä otetuissa valokuvissa näkyy teiniposeerauksia ja metsästysseurue. Nuoren rintamus on häveliäästi peitetty mustilla neliöillä, mutta karhuvainaa makaa selällään, suolet pursuten. Mieleen nousee Ipanapa -levyn tympeä lastenlaulu karhunkaatajan pojasta. Siinä Kalle Ahola laulaa kuohahtavasta verenhimosta: ”Metsän laidassa Vertti huomaa maassa tuoreet jäljet ja kuolaa, nyt vois olla paistia tarjolla”. Matveisen teoksessa sideharso yhdistää kuvat, teinin ja karhun olotilan. Tyttö on saalis. Joku tai jokin viiltää myös hänen rintalastansa auki. Videoteos alkaa nuotiolta, ehkä jälleen metsästysretkeltä. Kuva siirtyy nukkuvaan hahmoon, jonka kasvot on sumennettu. Jotakin säilötään pakastearkkuun. Taiteilija puhuu kameran edessä. Vaikka sanat mouruavat epäselvinä, hänen hahmonsa nousee näyttelyn päähenkilöksi. Nainen on tunnekuohussa, mutta ei kaihda sitä, vaan esiintyy rohkeasti heikkona. Ääni ja kuva liikkuvat takaperin. Tekstitys kertoo luottamuksen kadottamisesta. Sanojen kuuleminen ei tunnu yhtä oleelliselta kuin se, että ihminen sanoittaa tunteet itse itselleen. Hyvin läheisen ihmisen menetyksestä on kyse myös pienessä taulussa, joka kehystää rullattua surunauhaa. Tuska ja pettymykset pusertavat päähenkilöä kaikilta suunnilta. Neljäs teos on kuin alttariveistos, jossa lintu tai enkeli kohottaa siipensä. Valkoiset kangassuikaleet on hakattu kirjoituskoneella täyteen terapeuttista tajunnanvirtaa. Anna Matveisen näyttely tuntuu liian todelta ollakseen vain taidenäyttelyvieraille rakennettua performanssia. Sen äärellä saa ihan aiheellisesti kysyä, tarvitseeko yleisön kiinnostua taiteilijan itseterapoinnista. Vastausta voi hakea vanhoista tragedioista. Kaikessa groteskiudessaan näyttely vertautuu Sofokleen (495?–406 eaa.) näytelmiin, Grimmin satujen verisimpiin versioihin tai suurten oopperoiden kohtaloihin. Näyttelyn näyttämöversio voisikin alkaa kohtauksesta, jossa metsästäjän tytär ystävystyy karhujen kanssa. Täytyy olla todella paatunut katsoja, jollei Matveisen näyttely saa sydäntä hakkaamaan. Kuten oopperassakin, sanoista ei saa selvää, mutta tunne vyöryy hurjana.