Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Kulttuuri Porilaine

Oppilaiden pahoinvointi alkaa olla sitä luokkaa, ettei opettajan osaaminen enää riitä: ”On vaikea hahmottaa, kuinka vakavia ongelmia on lapsella, joka pissaa lattioille, uhkailee opettajaa ja heittelee ruokaa”

En ole opettajaurani aikana koskaan ollut yhtä väsynyt kuin nyt lukuvuoden lopussa. Vuosi on ollut sekasortoista mylläkkää. Ensimmäisen kerran urani aikana vakavissani mietin, onko opettajan työssä järkeä, voisinko keksiä työsaralla jotakin mielekkäämpää tekemistä. Pahinta on voimattomuus. Oppilaiden pahoinvointi ja oireilu alkavat olla sitä luokkaa, että oma osaaminen ei tunnu enää riittävän. En tiedä, miten opettaa äidinkieltä nuorelle, joka kieltäytyy käymästä koulua, joka on aggressiivinen tai vakavasti oppimisongelmainen. On vaikea opettamisen ohessa hahmottaa, kuinka vakavia ongelmia on lapsella, joka pissaa lattioille, levittelee räkäklimppejä seinille, uhkailee opettajaa, heittelee ruokaa ympäriinsä tai vain tuijottaa apaattisena eteensä. Minä olen aineenopettaja, en erityisopettaja. En tiedä, miten opettaa näitä kaikkein vaikeimmin oireilevia. Silti heidät on sälytetty vastuulleni, ja vastuu on suuri. Ongelmallinen käytös on nuoren hätähuuto. Koulun pitäisi olla paikka, joka ottaa kopin jokaisesta hätäänsä huutavasta nuoresta. Käytös- ja oppimisongelmaisia on normaaliopetuksessa vuosi vuodelta enemmän. He eivät saa koulussa sitä erityistukea, mitä he tarvitsisivat. Olen vääntänyt kättä tänä lukuvuonna poikkeuksellisen monen nuoren kanssa poikkeuksellisen hankalista asioista. Ja niin on tehnyt moni kollegani monissa kouluissa. Opettaminen ja opiskeluun keskittyminen on usein jäänyt sivuseikaksi. Olen ollut epätoivoinen niin monena koulupäivänä, että sydänalasta kouraisee. Se näännyttää ja turruttaa – eikä nuorten kanssa saisi turtua. Nuorissa on toivo. He ovat vastustamattomia. Uskossaan elämään. Viimeisten kouluviikkojen väsymykseni oli pahimmillaan, kun luokkani oveen koputettiin. Siellä seisoi kolme oppilastani, joita sekä minä että muu koulun henkilökunta on yrittänyt koko lukuvuoden laittaa ruotuun. Pojat seisoivat suloisina edessäni. He ojensivat käteeni kortin. Kanteen oli askarreltu kukka ja sen vieressä oli harakanvarpailla hutaistu teksti: Oli kiva kun pidimme lukutunteja ja sai rentoutua kirjan ääressä. Kävimme ikimuistoisessa elokuvassa + aivan upeassa teatteriesityksesä. Kiitos kun olet pitänyt meidän luokasta huolta. Olet pitänyt hyvin kuria. Opetit kokonaisuudessa meille äidinkieltä ja vuorovaikutustaitoja. Toinenkin tapaus elvytti väsynyttä mieltäni. Olemme vääntäneet sitkeästi kättä erään pojan kanssa hänen asenteestaan koulunkäyntiin. On tuntunut siltä, että mikään ei toimi eikä innosta häntä. Viimeisenä äidinkielen työnä kevään lopuksi hän työnsi käteeni vavahduttavan, suorastaan nerokkaan tekstin, jonka oli saanut tunnilla tehtyä: Vahvat ruohot Hämeenpuistossa rikkaruohot keinuvat tuulen mukana hellästi. Autojen moottorit hurisevat ja linnut kuiskivat ympäriinsä. Rikkaruohot ovat kasvaneet isoiksi ja vahvoiksi. Nuorissa todellakin on toivo. Heistä jokainen ansaitsisi tulla nähdyksi ja kuulluksi. Niin he kasvaisivat isoiksi ja vahvoiksi. Kirjoittaja on opettaja.