Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Tässä porilaissuvussa on näyttelijöitä kolmessa polvessa: ”Adrenaliiniryöppy ensimmäisen esityksen jälkeen oli ihan jäätävä”

Porilaisilla Kaaresmaan ja Korkeaojan perheillä on tänä keväänä kolme erityisen jännittävää iltaa. Neljä samaan sukuun kuuluvaa naista näyttelee kolmessa paikallisessa harrastajateatterissa, ja jokainen heistä valmistautuu pian koittavaan ensi-iltaan. Suvun nuorin teatteriharrastaja on 14-vuotias Roosa Kaaresmaa Porin teatterinuorista. Roosan äiti Teresa Kaaresmaa näyttelee Nokun näyttämöllä. Hänen tätinsä Aila Korkeaoja ja tämän tytär Emmi-Lotta Korkeaoja puolestaan esiintyvät Teatteri Ulpussa. Selvyyden vuoksi haastatellut esiintyvät tässä artikkelissa poikkeuksellisesti etunimillään. Ennen tätä nelikkoa suvussa on harrastettu pääasiassa musiikkia ja kansantanssia. Esiintyminen siis tuntuu olevan geeneissä. Vai onko jokin ”sukuvika”, joka selittää yhteisen teatteriharrastuksen? – Yllytyshulluus ja spontaanius, vastaavat Teresa ja Aila. – Jos jostain haaveilee, pitää vain yrittää toteuttaa se. Ikä ei ole este kumpaankaan suuntaan. Tämän harrastuksen voi aloittaa kolmevuotiaana tai yli viisikymppisenä, he jatkavat toinen toistensa sanoja täydentäen. Korkeaojilla harrastus ei periytynyt äidiltä tyttärelle vaan päinvastoin. Emmi-Lotta alkoi näytellä Teatteri Ulpussa alakouluikäisenä. Aila-äidistä tuli siinä sivussa Ulpun talkoolainen, joka auttoi kesäteatterissa monin tavoin, kuten makkaranpaistajana. Aila on intohimoinen kesäteatterin ystävä. Hän on käynyt jo kahdenkymmenen vuoden ajan katsomassa jopa 26–28 näytelmää joka kesä. Tarinan lisäksi hänen huomionsa kiinnittyy nykyään teatterissa monenlaisiin asioihin, kuten lavasteisiin tai näyttelijöiden elekieleen ja liikkumiseen lavalla. Aila hautoi pitkään haavetta nousta joskus itsekin lavalle. Häntä epäilytti lähteä mukaan, koska hän pelkäsi ettei opi vuorosanoja. Vasta viime vuonna hän rohkeni näyttämölle itsekin, Ulpun Tuhkimo -näytelmässä. – En enää koskaan arvostele! On helppo arvostella katsomosta, mutta kun olet itse lavalla, huomaat, ettei se olekaan niin yksinkertaista, Aila sanoo. Ensikertalaisen jännityksessä häntä auttoi pitkä kokemus työelämästä. Hän tiesi, että jännitys kuuluu asiaan ja sen pystyy hallitsemaan. – Adrenaliiniryöppy ensimmäisen esityksen jälkeen oli ihan jäätävä. Oli todella hieno tunne, kun olin omasta mielestäni onnistunut, ja tulivat lopputaputukset, Aila muistelee. Kaaresmaan perheessä teatteriharrastus kulki äidiltä tyttärelle. Roosa-tytär tuli jo kolmevuotiaana mukaan äitinsä Teresan vetämään teatteriryhmään Söörmarkun nuorisoseurassa. Kun äiti näytteli kesäteatterissa Nokun näyttämöllä, hänen lapsensa rakensivat talkoolaisina lavasteita. Katsomossa sukulaiset jännittävät esiintyvien läheisten puolesta. Teresa kertoo alkavansa aina ennemmin tai myöhemmin itkeä liikutuksesta, kun hän näkee sukulaistensa esiintyvän. Hän myös kannustaa näyttelijöitä reagoimalla yleisössä nauramalla ja väliaplodein, vaikka hänen lapsensa välillä hyssyttelisivätkin. Naiset ovat yksimielisiä siitä, että katsomossa kuuluu reagoida lavan tapahtumiin. Teresa muistelee, kuinka ennen Tunteen paloa -näytelmää eräs näyttelijöistä toivoi, että katsomoon olisi osunut hyvä yleisö. – Mä sanoin, että totta kai on, ne ovat mun sukulaisia! Ja niin oli: He taputtivat ja nauroivat. Emmi-Lotta puolestaan kertoo Tuhkimon näytöksestä, jota hänen tuttunsa tulivat katsomaan. Yleisö ei tuntunut reagoivan millään lailla lavan tapahtumiin. – Luulin, että se oli kaikkien mielestä tosi huono näytelmä. Sitten he tulivatkin sen jälkeen sanomaan: ”törkeän hyvä”, ja olivat iloisia. Jos yleisö nauraa, on ihan erilainen fiilis olla lavalla ja tehdä roolia. Silloin hypin lavan takana ilosta ja olen täynnä virtaa. Naiset tukevat toisiaan muutenkin kuin kannustamalla katsomossa. Teresa ja Roosa esimerkiksi auttavat toisiaan vuorosanojen opiskelussa. He pänttäävät niitä automatkoilla. Sattumalta sekä äiti että tytär valmistautuvat nyt toisen maailmansodan aikaan sijoittuvaan draamaan. Teresa esiintyy Nokun näytelmässä Yksin Berliinissä , ja Roosa Teatterinuorten Tapaus: Eichmannissa . He ovat keskustelleet kotona muun muassa historiasta. – Mulla ainakin näytelmä menee aika lailla ihon alle. Olemme keskustellet näytelmien rankoista aiheista. Mulla on rooli, jossa itken alussa, lopussa ja monessa kohdassa. Roosan ensi-illan lähestyessä puhumme varmaan vielä lisää siitä, miten roolin voi tehdä sillä tavalla, ettei se jää päälle, Teresa sanoo. Perheen konkarina Emmi-Lotta antaa äidilleen vinkkejä näyttelemiseen ja esimerkiksi artikulaatioon. – Emmi huomauttaa mulle heti, jos on jotain korjattavaa. Saan häneltä hirveän suoran palautteen, Aila sanoo. Teresa on joskus ohjannutkin tytärtään Roosaa. Silloin hän joutui tasapainoilemaan sen kanssa, ettei ole liian tiukka muttei myöskään anna oman lapsensa olla vapaamatkustaja ryhmässä. Nykyään hän yrittää puuttua tyttärensä roolityöhön mahdollisimman vähän. Sukulaisnelikko ei ole toistaiseksi tehnyt teatteria yhdessä koko joukon voimin, mutta Teresa visioi näytelmää, jossa he olisivat kaikki mukana. He toivovat myös, että Porin seudun harrastajateatterit voisivat tehdä enemmän yhteistyötä. Nuorista näyttelijöistä vaikeinta harrastuksessa on vuorosanojen opettelu. Se on kuitenkin työ, joka on pakko tehdä. Kesäteattereita kiertänyt Aila pettyi viime kesänä, kun parissa kesäteatterissa luettiin näytöksen aikana vuorosanoja lapuilta. – Ymmärrän sen, jos joku on sairastunut, ja paikkaajalla on pakko olla vuorosanat. Muuten näyttelijän pitää tehdä työnsä eli opetella vuorosanat. Yhdessäkin näytelmässä oli laitettu nastalla lavaan kiinni vuorosanoja. Se ei ollut mielestäni ihan oikein. Teatteriharrastus merkitsee Ailalle henkireikää, joka auttaa häntä unohtamaan työasiat. Teresa ylistää harrastajien intohimoista otetta teatterin tekemiseen – sekä yhteisöllisyyttä. – Yhteisöllisyyteen jää koukkuun, siihen me-henkeen. Olo tuntuu ihan surkealta sitten, kun tämä projekti loppuu kolmen viikon päästä, Teresa toteaa.