Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

”Mitä mieltä olet mielialalääkkeistä”, kysyi lääkäri – nielaisin ja nyökkäsin unettomuuden ahdistavassa puristuksessa

"Tuo unettomuus ei ole syy, vaan se on seuraus. Nyt meidän pitää alkaa hoitamaan sitä syytä. Mitä mieltä olet mielialalääkkeistä", kysyy lääkäri. Nielaisen ja nyökkään vaimeasti. Takana on useita viikkoja 2-3 tunnin yöunia. Keskittymiskyky on täysin kateissa. Käyn jatkuvasti ylikierroksilla. Itku nousee kurkkuun kummallisissa tilanteissa ja aivan syyttä. Kokonaisuudessaan tilanne on jatkunut jo liki vuoden. Siihen vuoteen on mahtunut isoja muutoksia, vastoinkäymisiä ja yllättäviä elämänkäänteitä. Äidin vakava sairastuminen viime syksynä, äärettömän kuluttavat riidat teinin kanssa pitkin talvea ja kevättä sekä oma keski-ikäistyminen. Istuin samalla lääkärin tuolilla jo alkuvuodesta. Tuolloin vakuuttelin, että pärjään kyllä. Olen aina ollut sellainen "itsekorjautuva". Liikunta ja aika auttavat. Sitten tuli aika, kun aktiivista liikkujaa ei enää oikein kiinnostanut lähteä lenkille, salille tai pelaamaan. Väsymyksestä tuli kaikkivoipaista, kaiken ylittävää. Makuuhuone ja oma sänky ei ollut enää se ihana rentouttava pakenemispaikka. Nukkumaan meneminen jännitti. Nukahtaminen jännitti. Herääminen jännitti, kun etukäteen jo mietti kuinka väsynyt aamulla on. Kun ihminen on siinä kierteessä, eivät unihygieniatemput enää auta. Etenkin, jos vielä on vähän vikkelä pää, kuten lääkäri fiksusti totesi. Muotibloggaaja ja valokuvaaja Veera Korhonen kertoi Satakunnan Kansan haastattelussa (15.9.), että masennuksen ollessa tietyssä pisteessä, ei kannata alkaa määkimään masentuneelle, että mene lenkille. Sama pätee unettomuuteen: ei auta lenkki eikä lampaat. Mielialalääke on kova sana. Suomessa silti yli 400 000 ihmistä syö masennuslääkkeitä ja jokaisen tarina on erilainen. Toinen ui tummemmissa vesissä kuin toinen. Itse en välttämättä olisi taipunut kemian edessä, ellen olisi realistisena ihmisenä tajunnut, että nyt ollaan polulla, jolta on pakko päästä pian pois. Jossakin vaiheessa unitilanteen pitää kohentua, muussa tapauksessa pää tai joku muu osa hajoaa. Toinen vaikuttava syy oli se, että muutama vuosi sitten eräs tuttuni, vahvan itsetunnon ja positiivisen elämänasenteen omaava henkilö, joutui yllättäen turvautumaan lääkkeisiin, kunnes pääsi jälleen tasapainoon. Mietin pitkään kirjoitanko kokemukseni julki, sillä mielialalääkkeisiin liittyy paljon häpeää. Sitä häpeää haluan nyt ravistella, sillä ihminen osoittaa vahvuutta myöntäessään avun tarpeensa. Lääkkeisiin liittyy myös edelleen kummallisia uskomuksia ja mukatotuuksia, jotka eivät pidä paikkaansa. Lääkärin mukaan tämä on pitkä matka, joka tehdään yhdessä. Itse olen vasta alkutaipaleella. Unettomuus on vahvasti läsnä edelleen, mutta lohtua ja voimaa antaa se, että olen menossa kohti parempaa. Kirjoittaja on Satakunnan Kansan kehityspäällikkö.