Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Kauhulakkiaiset 41 vuoden takaa: Isotäti karjui Iloisen lesken Vilja-laulua ja poikaystävä hakkasi epävireistä pianoa – sain valkolakin, mutta jäin juhlissa täysin statistiksi

Siis kenen lakkiaisia tässä nyt suunnitellaan, minun vai mummon? Tämän kysymyksen jälkeen löin myös nyrkin pöytään. Sen verran pahasti pinnani paloi toukokuussa 1979. Olin lähisuvun toinen, perheeni ensimmäinen ylioppilas. Juhlavalmistelut olivat hyvässä vauhdissa. Ei nyt sentään tapiseerattu, mutta Oulusta oli haettu uusi sohvapöytä ja Haaparannalta varattu prinsessakakku. Kaikki alkoi sohvapöydästä. Sitä siirreltäessä äidin silmä osui vaatimattomaan tarjoiluvaunuumme. Siinä oli viskipullo, pari sulkapalloa, eilinen maitolasi ja jonkun kotiavaimet. – Tuo pitää siirtää pois. Jos mummo näkee, nousee meteli. Skoolaamme vissyllä, selosti äiti. Mummo oli kieltämättä erikoinen persoona. Raivoraittiina ihmisenä hän paheksui kaikkea alkoholiin viittaavaa, myös tyhjiä tarjoiluvaunuja. Kun äidin sisarukset kokoontuivat meille, isäni tapasi kaataa porukalle viskitömpsyt. Jos ovikello soi, alkoi armoton rumba. Herran jestas, ei kai se vaan ole äiti? Lähes viisikymppiset sisarukset työnsivät viskilaseja nojatuolin alle piiloon. Isäukkoa nauratti. Hän muistutti, että sitä, mitä silmä ei näe, sen nenä kyllä haistaa. Vissyvesi vaihtui kuohujuomaksi, koska muussa tapauksessa uhkasin jättää koko lakkiaiset väliin. Parin viikon välirauha alkoi rakoilla lakkiaisaamuna. Auto ei lähtenyt käyntiin. Isä sujahti "Pösön" alle. – Tapsa, heti ylös sieltä, sullahan on pyhäpuku päällä! Eikö tuota voinut eilen tehdä? hermoili äiti, kun isästä näkyi enää lankatun kengän kärki. Vielä 41 vuoden jälkeenkään en ymmärrä, kuinka onnistuimme saapumaan koululle täysin ajoissa. Sekin on jäänyt arvoitukseksi, kuka lopulta älysi tilata taksin. Kotona kilistettiin. Mummo joi vissyä, mutta ei marissut. Ajattelin, että tämähän alkaa sujua. Ei olisi pitänyt. Kun silloinen poikaystäväni vanhempineen tuli piipahtamaan, kaikki lähti käsistä. Sittemmin dementoitunut, mutta jo tuolloin tuntuvasti tilannetajuaan menettänyt isotätini halusi laulaa. Säestäjäksi hän komensi poikaystäväni. Isotädin ääni oli kieltämättä ollut komea noin parikymmentä vuotta sitten. Saman voi sanoa pianostamme. Ei senkään virittämisestä tainnut olla 15 vuottakaan. Seuraavia hetkiä ei ammatti-ihminenkään pysty sanoin kuvaamaan. Yrittäkää itse: isotäti huutaa suoraa huutoa Iloinen leski -operetin Vilja-laulua ja onneton poikaystävä yrittää hakata sointuja vanhasta kapakkapianosta. Äidin ei enää tarvinnut pelätä mitä naapurit ajattelevat. Kun kaikki ikkunat olivat auki, isotädin aarian kuuli koko eteläinen Kemi. Seuraavista 20 minuutista en muista mitään. Voiko ihminen pysyä pystyssä, mutta olla silti koomassa? Poikaystävän vanhempien pokka piti. Poika itse pakeni ulos huutonauramaan ylioppilaslakki naaman edessä. Kahvittelun lomassa vieraat pohtivat, kenestä tulee presidentti Kekkosen jälkeen. Vielä tähänkin väliin isotäti ehti. Hän kiekaisi: – Harri Holkerista, hänellä on Jumalan merkit otsassaan! Poikaystävän vanhemmat alkoivat tehdä lähtöä. Minä olin häpeissäni ja raivoissani. Eikö tässä suvussa mikään suju normaalisti? Myöhemmin kysyin poikaystävältäni, miten suvustamme oli autossa puhuttu. – Ei sen kummempia. Isä totesi, että erikoista, mutta eläväistä väkeä, kuului vastaus. Hyvä vanhemmat, tallettakaa tämä tarina sieluihinne! Muistakaa, että valmistujaisjuhlat ovat valmistujan juhlat. Valitkoon hän, miten juhlitaan, kuka laulaa ja kuka vaikenee. Näin sukulaiset myös säästyvät kiusallisilta kolumneilta. Onnea kaikki valmistuneille!