Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tähtijutut Ajanviete Näköislehti Satakunta Urheilu Porilaine Live Kulttuuri

Ovatko tässä vuoden parhaat elokuvat? – 11 elokuvan listassa mukana on kolme kotimaista ja yksi kansainvälinen animaatio

Nuoren naisen muotokuva Vuosi oli melkein lopussa, kun paras elokuva pelmahti teattereihin. Céline Sciamman historiallisen ranskalaisdraaman tarkkaan hiotut osat on punnittu samalla kaihon asteikolla kuin kaikissa rakkauselokuvan klassikoissa. Tunne, velvollisuus ja ajan moraali kolahtavat yhteen niin, että rintaa vihlaisee sekä valkokankaalla että katsomossa. Mikä ettei vielä kotimatkallakin. Isänsä ammatin perinyt maalari Marianne ( Noémie Merlant ) muistelee aatelisneito Heloisea ( Adèle Haenel ), jonka muotokuvaa saapui tekemään Bretagnen rannikon saarelle 1700-luvun loppupuolella. Kahden naisen välisiä katseita ja rakkaustarinaa todistaa läheltä palvelusneito Sophie ( Luàna Barjami ), jolla on omat murheensa. Toy Story 4 Vuoden toiseksi paras ensi-ilta oli sikäli yllätys, että se vaikutti etukäteen turhalta. Pixarin/Disneyn Toy Story -trilogia säilytti tasonsa komeasti ja päättyi niin tyylikkäästi, ettei jatkoa kaivannut. Tarina sai kuitenkin huipennuksen, jossa cowboynukke Woody astui Tuulen viemää -sankarin Rhett Butlerin ja muiden klassisten Lännen hahmojen buutseihin – ja niistä pois. Jos lelutarinan aiemmissa osissa käsiteltiin lapsuutta, sukupolvien kiertoa ja pakolaisuutta, mentiin nyt olemassaolon ja kuoleman juurille. ”Miksi me ollaan täällä?” kysyi muovihaarukasta väsätty tilapäislelu Forky, joka pitää itseään roskana. Kukapa meistä ei joskus tuntisi samaa. Marriage Story Vuoden lopun helmiä on myös Noah Baumbachin avioerodraama, joka lyhyen teatterikierroksen jälkeen asettui Netflixille. Scarlett Johansson ja Adam Driver riipaisevat, hellyttävät, rasittavat ja ovat muutenkin kovasti ihmisen oloisia. Newyorkilainen teatteri-pariskunta päätyy puuhaamaan eroa, vaikka suhde tuntuukin lämpimältä ja toimivalta. Kahden uran ristiriidat, iso manner ja terävillä hampailla louskuttava amerikkalainen oikeuskoneisto tekevät kelpo ihmisistä selvää jälkeä. Ja sitten on vielä lapsi – rakas, ja siksi niin kipeä riidanaihe. The Irishman Valkokankaiden kautta Netflixiin kurvasi myös konkari Martin Scorsesen paras elokuva vuosiin. Katsomoissa ihmeteltiin, kun Robert De Niron , Al Pacinon ja Joe Pescin vanhoista naamoista silitettiin ryppyjä pois digitaalisesti. Näkemys amerikkalaisesta lähihistoriasta on sitäkin rosoisempi ja ruttuisempi. Suurvalta on lipsahdellut yllättävissä yhteyksissä mafian taskuun. Mitään trendikästä tai tasa-arvomyönteistä ei The Irishman totta vie pidä sisällään, mutta sen surullisen kuuluisan ”toksisen maskuliinisuuden” armoitettu tulkki oli jälleen asian ytimessä. Lue myös: Yhdellä vuoden parhaalla elokuvalla on erikoinen ongelma: kannattaako sitä mennä ollenkaan katsomaan elokuviin, kun sen näkee jo viikon päästä omalla sohvalla? Midsommar – loputon yö Suomi on saanut Ruotsista kristinuskon, kansakoululaitoksen, kanelipullan ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion. Siksi me olemme hankalin mahdollinen yleisö Ari Asterin kauhuelokuvalle, jossa on tarkoitus järkyttyä ruotsalaisista pakanameiningeistä. Tahatonta komiikkaa onkin ilmassa, kun länsinaapurin hurusakki tanssaa juhannussalon ympärillä kokovalkoisissaan. Hymyt kumminkin hyytyvät, kun pakanallinen lahko alkaa esitellä riittejään kuoleman ja elämän kiertokulusta. Viime vuonna Asterin esikoiselokuva Hereditary – pahan perintö seisautti veret ja sekoitti ruoansulatuksen synkällä, arvoituksellisella perhetragediallaan. Nyt pimeän puolelle huristellaan paisteisen päivän ja yöttömän yön häikäisevässä valossa. Se on jo saavutus sinänsä, ja myyttisen menon virittäjänä Aster perii italialaisen Pier Paolo Pasolinin ääniraudan. Us Amerikkalainen Jordan Peele ei lähtenyt kauhun hakuun valtameren taakse, vaan löysi pelon aiheet kahtia jakautuneesta, oudoksi muuttuneesta kotimaastaan. Kauhuelokuvan uusi polvi jatkoi vahvaa tulemistaan, kun Get Out -elokuvan ohjaaja laittoi kansakunnan kohtaamaan oudot kaksoisolentonsa. Ohjaajan koomikkotausta vilahtelee mustassa huumorissa ja terävissä musiikkivalinnoissa, mutta elokuvassa muhii aito, synkkä ahdistus. Vääryyttä on ilmassa, mikäli Lupita Nyong’o ei saa parhaan naispääosan Oscaria. Voisi se tulla sivuroolistakin. Niin kummaa on Usin meno. Lue myös: Kauhu muhii kahtia jakautuneessa Amerikassa – Neljän tähden Us-elokuvassa riittää katsottavaa vaikka moneksi kerraksi Lighthouse Kaksi miestä. Meri. Majakkasaari. Viina. Painajainen. Hulluus. Willem Dafoe ja Robert Pattinson loistavat myös rooleissaan kuin majakat. Semmoiset moukarilla murjotut. Eggersin mustavalkoinen ja muutenkin pimeä jännäridraama ei höpöttelyistä parane. Jätetään ne siis tähän. Avengers: Endgame Avengers -saagan päätösosa ei ole ihan yhtä runsas ja vapautunut supersankarijuhla kuin edeltäjänsä Avengers: Infinity War . Yhdessä ne kuitenkin muodostavat järeän, eeppisen huipennuksen 22-osaiselle elokuvasarjalle. Edellisellä kerralla iso paha Thanos ( Josh Brolin ) ryhtyi galaktiseksi Pentti Linkolaksi , ja harvensi porukkaa koko universumin mitalta. Iron Man ( Robert Downey Jr. ), Hulk ( Mark Ruffalo ), Black Widow ( Scarlett Johansson ) ja muu jäljelle jäänyt sankarijoukko käy viimeiseen taistoon, josta ei jokainen trikoot ehjänä ja henki tallella selviäkään. Koirat eivät käytä housuja S/M-touhuilla ryyditetty toipumistarina on ehdottomasti vuoden kotimaista kärkeä. Ohjaaja J-P Valkeapää teki kansainvälisen näköistä jälkeä jo edellisissä elokuvissaan ( Muukalaiset , He ovat paenneet ), mutta nyt osui sisältö tasapainoon hallitun muodon kanssa. Pekka Strang on lääkäri Juha, joka vaimonsa hukkumiskuoleman jälkeen kriiseilee henkisissä kivuissaan. Ronskin sortin terapiaa tarjoaa domina Mona, jonka tukehtumisleikit vievät miestä järkytyksen lähteille. Krista Kosonen tuo taitavasti esille myös mustanpuhuvan ammattiauttajan omat tuskat. Lue myös: Kotimainen elokuvauutuus on yllättävän herkkä, vaikka sitä onkin myyty mustaan nahkaan ja kumiin pukeutuneen Krista Kososen kuvalla Marian paratiisi Pihla Viitala ei ole näyttelijänä varsinainen ilmehtijä, ja siksi Maria Åkerblomin arvoituksellinen hahmo sopi hänelle hienosti. Vuosisata sitten vaikuttanut unisaarnaaja hallitsi uskonnollista kulttia, joka oli valmis vaikka murhaamaan mestarinsa puolesta. Marialla on hämmästyttävän paljon yhteistä vaikkapa tämän päivän poliittisten hurmoslahkojen ja sadunkertojien kanssa. Satu Tuuli Karhu ja Saga Sarkola ovat nuoria, joita lahko ei ole vielä kokonaan myrkyttänyt. Kahden tytön ystävyys on niin vilpitöntä, että katsoja alkaa väkisinkin aavistella pahaa. Varsinkin, kun ohjaaja Bergroth tarkoin kosketuksin rakentaa elokuvalleen väkivaltaista pohjavirettä. Lue myös: Marian paratiisi on yksi vuoden parhaista kotimaisista ja päärooliin on vaikea kuvitella parempaa tulkkia kuin Pihla Viitala – ”Elokuvan väkeä on helppo ymmärtää” Äiti Kolmas onnistunut kotimainen jäi turhan vähälle huomiolle. Samppa Batalin pienessä, mutta aidosti koskettavassa elokuvassa miehensä puukottanut kuusikymppinen Eeva vapautuu vankilasta ja etsii pieneltä paikkakunnalta tytärtään. Rikoksen taustat kihelmöivät pitkään arvoituksena, ja Eevan harteilla jomottaa se kuuluisa elefantin paino. Salatuista elämistä ja televisiosta muutenkin tuttu Jaana Saarinen sai vaativan pääroolin ja onnistui kirkastamaan koko tragedian. Kaiken se kestää ja kaiken se kärsii, niin kuin rakkaudesta on ennenkin sanottu. Lue myös: Kotimainen Äiti riipaisee väkisinkin: Jaana Saarisen harvasanainen rooli tuo elokuvalle neljännen tähden Horisontissa kihelmöivät ainakin Ladj Lyn ohjaama Les Misérables -tulkinta, joka sijoittuu tämän päivän monikulttuuriseen Ranskaan, ja Joon-ho Bongin korealainen kiero luokkadraama Parasite, jota on ylistetty joka käänteessä. Ainakin leffateattereiden omistajat odottavat vesi kielellä uutta James Bondia 007 No Time To Die For ja uuden Marvel-kierroksen aloittavaa Black Widowia. Niin teen minäkin. Ja laitan rastin esimerkiksi Denis Villeneuven uuden Dyyni-tulkinnan kohdalle.