Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Tätä ei saa sanoa ääneen: Peritty älykkyys selittää ihmisen elämänkulkua paremmin kuin sosiaaliluokka

Älystä on tullut tabu. Jotkut ovat älykkäämpiä, toiset vähemmän älykkäitä. Tämä vaikuttaa monin tavoin siihen, miten ihminen menestyy elämässään ja kuinka kauan hänen voi olettaa pysyvän hengissä. Arki tukee älyn merkitystä, mutta tieteessä sitä käytetään selittävänä tekijänä niukasti. – Yhteiskuntatieteissä harvoin huomioidaan yksilöpsykologisia ominaisuuksia, sanoo psykologian professori Markus Jokela Helsingin yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta. – Ihmiset nähdään vain erilaisten ryhmien, kuten työväenluokan tai kaupunkilaisten, edustajina. Muuten heitä pidetään samanlaisina. Mutta ehkä käyttäytymisen ja elämänkohtaloiden taustalla on sittenkin myös psykologisia eroja. Jokelalle riittäisi loputtomiin työsarkaa oikaista tutkimuksia, joissa äly sivuutetaan. Esimerkiksi sopivat tasaisin väliajoin huolestuneeseen sävyyn uutisoidut tutkimustulokset siitä, että akateemisen perheen lapset päätyvät muita todennäköisemmin yliopistoon. Sosiaaliluokka näyttäytyy helposti määräävämpänä tekijänä kuin se itse asiassa on, koska äly keskimäärin vaikuttaa siihen, miten ihminen elämässään pärjää. Akateemisen perheen lapsi ei peri vanhemmiltaan pelkästään lukemisen kulttuuria ja sivistyksen arvostusta vaan myös liudan älykkyyteen vaikuttavia geenejä, jotka osaltaan auttoivat vanhempiakin saavuttamaan tutkintonsa. – Ei ole soveliasta huomauttaa, että ehkä koulumenestyksen taustalla on myös yksilöllisiä, perinnöllisiä tekijöitä, Jokela sanoo. Perityn älyn ohittaminen johtaa herkästi virhepäätelmiin, kuten osoittaa vaikkapa keskustelu kotihoidon tuesta ja varhaiskasvatukseen panostamisesta. Tutkimusten mukaan yksi–kolmivuotiaana päiväkotiin menneet kouluttautuvat pidemmälle kuin samat ikävuodet kotihoidossa viettäneet lapset. Tästä on päätelty, että päiväkoti valmentaa lapsia koulu-uralle paremmin kuin oman äidin hoiva. Todennäköisempi selitys Jokelan mukaan kuitenkin on, että lapsia vuosikausia kotona hoitavat äidit ovat vähemmän koulutettuja eivätkä yhtä älykkäitäkään kuin uraäidit, ja nämä ominaisuudet keskimäärin siirtyvät geneettisesti kummankin ryhmän äitien lapsille. Psykologian professoriksi Jokela on outo lintu, sillä hän ei hae vastauksia kysymyksiin yksittäisten ihmisten pään sisältä vaan massoista: kymmenientuhansien ihmisten seurantatutkimuksista sekä yhdistelemällä eri tieteenalojen tuloksia samaan tilastoon. Suurista aineistoista hän on muun muassa osoittanut, että käytöshäiriöt seitsenvuotiaana ennustavat suurempaa kuolleisuutta aikuisiällä ja että ulospäinsuuntautuneisuus ja avoimuus uusille kokemuksille lisäävät todennäköisyyttä muuttoliikkeeseen maan sisällä. Jokelan mukaan ihmiset ilahtuvat tilastollisen psykologian tuloksista, kun ne ovat ”oikeansuuntaisia” ja liittyvät suhteellisen harmittomiin aiheisiin, kuten luonteenpiirteisiin, deittailuun ja perheen perustamiseen. – Sosiaalisuus ennustaa suurempaa ja neuroottisuus pienempää lapsilukua. Naisten sovinnaisuus ja empaattisuus ennustavat voimakkaammin suurta lapsilukua kuin miesten. Tällaisille tuloksille on tapana nyökytellä hyväksyvästi, että juuri noinhan se menee. Kun päästään älykkyyteen, leppoisa tunnelma häviää. Lukuisissa tutkimuksissa on osoitettu, että äly ennustaa yksilön sosioekonomista menestystä voimakkaammin kuin hänen vanhempiensa sosiaaliluokka. Länsimaisissa yhteiskunnissa lapsena mitattu äly on paras mahdollinen koulutuksen ja eliniän ennustaja – mutta tämän tunnustaminen on tabu. Jokela arvelee kuuluisan yhdysvaltalaisen evoluutiopsykologin Geoffrey Millerin olevan oikeilla jäljillä analysoidessaan, miksi näin on. Millerin mukaan erityisesti vasemmistoälyköt vastustavat älykkyyden merkityksellisyyttä, koska äly on resurssi, jota ei voi millään yhteiskunnallisilla toimilla tasoitella tai jakaa uudelleen. Ulkonäköäänkin voi yrittää parantaa kauneusleikkauksilla, mutta kyky abstraktiin loogiseen päättelyyn ei parane, vaikka kuinka harjoittelisi. Tietyn tyyppisiin pulmiin, kuten sudokuihin tai šakkitehtäviin, toki kehittyy ajan oloon rutiini. Se ei kuitenkaan auta, kun vastaan tulee uudenlainen päättelytehtävä. – Tunnen itseni usein ilonpilaajaksi, kun kerron älykkyystutkimusten tuloksista. Älykkyys on verraten pysyvä ominaisuus, ja sillä on paljon suurempi merkitys kuin pelkällä kirjanoppineisuudella, Jokela sanoo. Hänen mukaansa moni karsastaa älykkyystutkimusta myös siksi, että luulee sen johtavan kaikenlaiseen pahaan, kuten yhteiskunnallisen eriarvoisuuden perustelemiseen. – Ihmisillä on refleksinomainen taipumus hätiköiden hyppiä mahdollisiin poliittisiin päätelmiin: että jos tuo pitää paikkansa, se oikeuttaa suoraan jonkin politiikan. Tutkimustulokset eivät kuitenkaan määrää mitään tiettyä politiikkaa vaan osoittavat tosiasioiden puitteet erilaisille yhteiskunnallisille päätöksille, Jokela sanoo. – Esimerkiksi perinnöllisen älykkyyden sosiaalisten vaikutusten huomioiminen voi johtaa yhtä lailla vasemmistolaiseen kuin oikeistolaiseen politiikkaan. Älykkyystestien tuomista psykologiaan ja kouluihin perusteltiin alun perin eli 1900-luvun alussa juuri tasapuolisten mahdollisuuksien tarjoamisella. Ajatus oli, että testeillä voitaisiin jo varhain tunnistaa oppilaat, joilla luultavasti ilmenee oppimisvaikeuksia, ja suunnata heille tukiopetusta. Luokkayhteiskunnassa älykkyystestit olivat myös omiaan paljastamaan, että äly ei ole vain koulutuksella siunattujen etuoikeus vaan kyvykkäitä lapsia löytyy kaikista yhteiskuntaluokista. Tämä on tärkeä tieto edelleen, Jokela sanoo. – Tilastojen esitteleminen voi toimia itseään toteuttavana ennusteena: se voi suotta masentaa nuoria ja estää heitä käyttämästä piileviä kykyjään, jotka helposti jäävät ryhmien määräämien odotusten peittoon. Ikään kuin olisi ennalta saneltu, että esimerkiksi akateemisessa maailmassa ei voisi pärjätä ilman akateemisia vanhempia, vaikka kyse on vain tilastollisista yhteyksistä. Jokela korostaa, että tukevatkaan tilastolliset totuudet eivät koskaan kerro yksilöstä mitään. Niin älykkäät kuin tyhmät yksilöt voivat menestyä tai olla menestymättä elämässään tuhansista eri syistä. Kovin ennustettava ei ole ollut Jokelan omakaan elämä. Hän syntyi vuonna 1979 ja eli lapsuutensa Nurmijärven Klaukkalassa. Se oli silloin vielä lähes maaseutua; niin sanottu Nurmijärvi-ilmiö eli Matti Vanhasen innoittama muutto kehyskuntiin seurasi vasta pari vuosikymmentä myöhemmin. Jokelan lapsuudenperhe oli keskiluokkainen muttei akateeminen, ja siihen kuuluivat isoveli ja identtiset kaksossiskot. Jokelan isä kuoli hänen ollessaan nelivuotias. Äiti kasvatti pesueensa yksin, kannusti lapsia opiskelemaan, ja lopulta kaikki valmistuivat yliopistosta. Jokela pääsi Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen ensimmäisellä yrittämällä vuonna 1999. Tieteenala ei kuitenkaan innostanut. – Se kuulosti liikaa rutiinilta ja muiden laatimien sääntöjen seuraamiselta. Hän alkoi lukea sosiologiaa, josta valmistui maisteriksi kolmessa vuodessa. Tämän jälkeen hän kiinnostui psykologiasta, erityisesti käyttäytymisgenetiikasta ja evoluutiopsykologiasta. Jokela väitteli tohtoriksi psykologiasta vuonna 2007. Vasta sen jälkeen hän löysi nykyisen intohimonsa eli psykologisen tiedonlouhinnan suurista aineistoista. Tilastollinen psykologia tai psykologinen big data -tutkimus löi maailmalla läpi juuri 2000-luvulla, osin tietotekniikan kehityksen vuoksi, osin siksi, että monet seuranta-aineistot – kuten 180 000 vuonna 1958 syntynyttä brittiä kattava tutkimusjoukko – olivat kypsyneet siihen ikään, että ihmiskohtaloista saattoi jo päätellä jotain. Jokela muutti tällaisten pitkittäisaineistojen luvattuun maahan Britanniaan ja väitteli epidemiologiasta eli sairastavuutta tilastollisesti väestössä tarkastelevasta tieteestä Lontoon University Collegessa vuonna 2012. Lontoon-vuosinaan Jokela tutustui kunnolla laajoihin aineistoihin, joissa ihmisiltä oli nuorena mitattu äly niin, että se voitiin eristää selittäväksi tekijäksi myöhempää elämänkulkua selittämään. – Sitä ennen suhtauduin skeptisesti suureen osaan älykkyystutkimusta, niin älyn mittaamiseen kuin sen selitysvoimaankin. Mutta kun lukee enemmän, luulee vähemmän, Jokela sanoo. Älykkyystutkimus ei ollutkaan huuhaata vaan huolellista tiedettä. – Testeillä mitattava yleisälykkyys on psykologian selkeästi vakain mittari, ja siitä tiedetään paljon. Persoonallisuus tulee kakkosena, mutta vaikkapa sosiaaliset asenteet ovat älyyn verrattuna jo täysi mysteeri. Sittemmin Jokela on joutunut vastaamaan samoihin kriittisiin kysymyksiin, joita hän itse aikoinaan esitti. Keskustelut seuraavat hänen mukaansa aina samoja, tanssinomaisia liikkeitä: – Ensin ihmiset sanovat, ettei älykkyystestien abstrakti kuviopäättely voi ennustaa ihmisten kykyä pärjätä tosielämän tilanteissa. No, kyllä se ennustaa. Kaikista testien osa-alueista juuri abstrakti kuviopäättely mittaa luotettavimmin yleisälykkyyttä. Yleisälykkyyden, general intellectin eli g:n, tunnisti englantilainen psykologi Charles Spearman vuonna 1904. Spearman havaitsi, että koehenkilöillä vallitsee älykkyystestien eri osa-alueiden välillä liki aina positiivinen yhteys: menestys kielellisessä testissä ennustaa menestystä matemaattisissa testeissä ja pärjääminen reaktionopeustestissä ennustaa pärjäämistä kuviopäättelytestissä ja niin edelleen. Tämä keskinäisriippuvuus on vahvempi merkki yksilön älykkyydestä kuin mikään yksittäinen osa-alue. Keskinäisriippuvuus todettiin tutkimuksissa yhä uudestaan, ja vähitellen yleisälykkyys vakiintui psykologian ykkösmittariksi. – Seuraavaksi sanotaan, että yleisälykkyys on turha mittari, koska ihmisillä on erilaisia älykkyyksiä, kuten liikunnallista älykkyyttä ja sosiaalista älykkyyttä, Jokela kuvaa keskustelun etenemistä. Yhdysvaltalainen kehityspsykologi Howard Gardner kehitti niin kutsutun moniälyteorian vuonna 1983 vastaiskuksi älykkyystestien ylivaltaa vastaan. Teorian mukaan ihmisillä esiintyy seitsemän pitkälti toisistaan riippumatonta älykkyyden lajia: kielellinen, matemaattis-looginen, avaruudellinen ja visuaalinen, musikaalinen, liikunnallinen ja sosiaalinen älykkyys sekä itseymmärrys. Tutkimuksissa ei kuitenkaan ole onnistuttu osoittamaan, että nämä älykkyyden eri ilmenemismuodot olisivat toisistaan riippumattomia. Jokelan mukaan kukaan vakavasti otettava älykkyystutkija ei enää aikoihin ole uskonut moniälyteoriaan. Gardner itsekin myöntää joissain kirjoituksissaan, että toki yleisälykkyyskin on olemassa. Jokelan oma älykkyystutkimus on lähinnä kognitiivista epidemiologiaa. Se on tilastollisen kansanterveystieteen haara, joka tutkii älykkyyden vaikutusta sairastavuuteen ja kuolleisuuteen. Suuntaus eli nousukautta 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä. Uranuurtaja, Edinburghin yliopiston psykologian professori Ian Deary sai tuolloin vastata närkästyneeseen yleisökysymykseen: ”Väitätkö siis, että tyhmät kuolevat nuorempina?” Sitä hän juuri väitti. Deary oli havainnut, että keskimääräistä alhaisempi lapsuuden älykkyysosamäärä ennusti viidenneksen suurempaa riskiä kuolla ennen 76 vuoden ikää. Matala äo ennustaa tauteja ja kuolleisuutta luotettavammin kuin ylipaino tai verenpaine. Älyköt ovat myös paremmassa suojassa onnettomuuksilta ja väkivallalta. Jokela on tehnyt yhteisiä tutkimusartikkeleita Dearyn kanssa muun muassa yhdysvaltalaisesta pitkittäistutkimuksesta, jossa alhainen älykkyysosamäärä lisäsi riskiä sairastua sydän- ja verisuonitauteihin ja aivoinfarktiin. Miksi odotettavissa oleva elinikä kasvaa käsi kädessä älykkyyden kanssa? Mahdollisia mekanismeja on kolme. Yksi niistä on sosioekonominen asema. Älykkyys johtaa usein hyvään koulutukseen ja hyväpalkkaiseen toimistotyöhön, joka auttaa ostamaan asunnon turvalliselta alueelta ja yksityisiä lääkäripalveluita. Akateeminen toveripiiri kannustaa syömään kasviksia ja harjoittelemaan puolimaratonille. Alkoholi nautitaan miedommista juomista kuin työväenluokassa. Toinen selitys on, että elämän voi katsoa olevan elinikäinen älykkyystesti. Ihmiset tekevät jatkuvasti valintoja, jotka vaikuttavat heidän terveyteensä: otanko ranskalaiset vai porkkanat, lähdenkö ohittamaan rekkaa? Älykkäämmät valitsevat keskimäärin paremmin ja elävät siksi pidempään. Kolmas mekanismi on niin kutsuttu system integrity -hypoteesi, jota Jokela itse pitää selityksistä vahvimpana. Sen mukaan äly on vain ilmentymä hermoston – ja samalla koko elimistön – hyvästä toiminnasta. Aivothan suorittavat etupäässä sellaista säätelyä, josta ihminen ei ole tietoinen. Jos tietoinen päättely sujuu hienosti, hermoston voi olettaa suoriutuvan hyvin myös suoliston, keuhkojen ja hormonitoiminnan ohjauksesta. – Keuhkojen heikko toiminta johtaa suurempaan sairausriskiin, ja sitä voidaan mitata esimerkiksi rasituskokeilla. Ehkä älykkyystestit toimivat samalla tapaa hermoston toiminnan mittarina, Jokela arvelee. Hän painottaa, että minkään vaihtoehdon tueksi ei vielä ole vahvaa näyttöä. 2010-luvun taitteen jälkeen kognitiivisessa epidemiologiassa on ollut rauhallista. Jokelakin on keskittynyt louhimaan isoista tilastoista muita kuin kuolleisuutta koskevia asioita. – Tieteessä käy usein näin. Tulee oivallus, ja innostuksen pyrähdyksessä tehdään useita julkaisuja. Kun alimmat hedelmät on poimittu ja ala etsii uusia avauksia, tahti hidastuu. Älyn ja eliniän yhteys on kiistaton, mutta seuraava askel olisi osoittaa, miten se välittyy. Kulkeeko vaikutus enemmän sosioekonomisen aseman, älykkäiden terveysvalintojen vai hermostohypoteesin kautta? Nämä kolme linkittyvät yhteen niin voimakkaasti, että niitä on tilastollisesti vaikea erottaa toisistaan. Älykkyyden geenien paikantaminen on jonkin verran edennyt viime vuosina. Esimerkiksi vuonna 2018 laaja kansainvälinen ryhmä tutki 1,1 miljoonan ihmisen genomia ja löysi 1 271 merkitsevää snipiä eli pistemutaatiota aivojen kehitykseen ja neuronien kommunikaatioon liittyvissä geeneissä. Nämä snipit selittivät 11–13 prosenttia vaihtelusta koehenkilöiden koulutustasossa ja 7–10 prosenttia vaihtelusta älykkyystesteissä. Sitä, miten jokin geenimuutos konkreettisesti vaikuttaa älykkyyteen, ei edelleenkään tiedetä, mutta Jokelan mukaan se ei haittaa. Tietoisuuden ja älyn syntyä ihmisen aivoissa ei ylipäätään ymmärretä – eikä ehkä ikinä tulla ymmärtämäänkään. Isoissa aineistoissa tilastolliset ennusteet ovat silti vankkoja, ja löydettyjä geeniryppäitä voidaan menestyksekkäästi käyttää älykkyyden merkkinä, kun etsitään älyn yhteyksiä erilaisiin elämänkohtaloihin tai sairauksiin. Samalla säästytään siltä vaivalta, että kaikille pitäisi tehdä älykkyystesti.