Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Valmentaja kuristi 14-vuotiaan Seppo Myllylän tajuttomuuden rajalle, mutta tuleva judon arvokisamitalisti ei lannistunut: hän päätti kostaa

Se mattorandori kesti kauan ja jätti ikuiset jäljet. On vuosi 1974. Juniorivalmentaja Tetsuji Sato vetää judoleiriä, jossa harjoitellaan kovaa: pelkkää judoa tehdään kahdeksan tuntia päivässä. Seppo Myllylä on 14-vuotias ja vasta alkanut harjoitella käsilukkoja ja kuristuksia, jotka ovat judossa sallittuja tekniikoita yli 15-vuotiaille. On meneillään otteluharjoitus ja valmentaja saa Myllylästä kuristusotteen. Sato kuristaa ja Myllylä taputtaa luovuttamisen merkiksi, mutta valmentaja jatkaa. Päässä himmenee ja juuri sillä hetkellä kuristusote heltiää. Vain alkaakseen pian uudelleen. Tätä jatkui koko randorin eli vapaan otteluharjoituksen ajan. Olo harjoituksen jälkeen on lyöty. Myllylä ei voi käsittää, miksi aikuinen valmentaja oli tehnyt niin. Myllylä päättää kostaa. Myllylä saa kostonsa opeteltuaan tilanteeseen sopivan käsilukon. Kun tuli se päivä, että hän sai valmentajansa käsilukkoon, Myllylä ei irrottanut. Hän kuristi Saton tajuttomaksi. Valmentaja ei näyttänyt kiukkuaan, vaan kehui Myllylän oppineen judoa. Käsilukosta tuli Myllylän tavaramerkki. Myöhemmissä otteluissaan Myllylä tuhosi monia käsiä otteella. – Siinä tilanteessa ajattelin, että se on minä tai sinä, on kyse kuolemasta enkä antanut armoa. Sen takia käsilukkoni oli niin hyvä, Myllylä sanoo nyt. Vasta vuosikymmenten jälkeen Myllylä ymmärsi, että kaikki kumpusi ahdistuksesta ja pakokauhusta, joka oli peräisin juniorileiriltä. Myllylä suhtautuu tapahtuneeseen ristiriitaisin tuntein. Hän on pohtinut, olisiko hän päässyt judossa niin pitkälle ilman tuota kokemusta. – Se on vaikea kysymys eikä minulla ole siihen vastausta. Minulla oli kipinä, jota tapahtuma vahvisti. Sain sen avulla menestystä, joka ruokki kipinää taas lisää. Hyvissä voitoissa pitää venyä. Ehkä kokemus auttoi pääsemään äärirajoille. Toisaalta joku toinen olisi voinut lopettaa judon siihen paikkaan. Juttu jatkuu kuvien jälkeen. Äiti ei päästänyt Japaniin – kunnes päästi Judon pariin Myllylä päätyi seitsemänvuotiaana isoveljensä perässä. Vuonna 1969 hän oli ainoa lapsiharrastaja Tampereen Ratinan painisalissa kokoontuneessa ryhmässä. Otteita harjoiteltiin opettajan katsellessa ohjeita kirjojen kuvista. Japanilaisen Saton tultua valmentajaksi kontaktit Japaniin avautuivat. – Halusin lähteä Japaniin harjoittelemaan 16-vuotiaana, mutta äiti ei päästänyt. Kun täytin 17, sain luvan lähteä, Myllylä kertoo. Ensimmäinen matka vuonna 1976 kesti kolme ja puoli kuukautta. Mukaan lähti judokaveri Pasi Luoma . Rahaa oli säästetty tekemällä erilaisia maatilan töitä Myllylän kotitilalla Oriveden Siitamassa. – Meillä oli saha. Pasi jättäytyi luokalle ja tuli sahalle töihin. Minä tein urakkahommia, istutin taimia ja kasvatin sonnin. Sonnin ruoat rahoitin ajamalla lantaa päivittäin navetassamme. Kun kassa oli kasassa, matkaan lähdettiin Siperian halki. Laiva- ja junamatkat kestivät yhteensä viisi päivää, mutta lentäminen ei ollut tuolloin vaihtoehto. – Neuvostoliiton halki kun meni, se maksoi muistaakseni 700 markkaa, lentokoneella kymmenkertaisesti. Saapuminen Japaniin oli jännittävää. Tokion juna-asemalla Myllylä ja Luoma luulivat joutuneensa maanjäristykseen, niin paljon junia kulki joka puolella. – Oli se pikkuisen eri kuin Siitaman tai Tampereenkaan juna-asema, Myllylä muistelee. Saton yhteyksien kautta kaksikko päätyi Sendaihin ja siellä Tohoku Jusen -nimiseen sisäoppilaitokseen, jossa opiskeltiin fysioterapiaa. Tarkka suomennos olisi luutohtorikoulu. – Se oli yksi paikallisen fysioterapian tyylisuunta. Käytännössä oppilaat harjoittelivat judoa ja kävivät treenien välissä luennoilla. Japanissa treenattiin paljon. Oli tunnin aamutreeni, pieni tekniikkatreeni aamupäivällä ja lähemmäs neljä tuntia matsia illalla. Lauantaisin oli yksi harjoitus ja sunnuntaisin lepo. Japanilaiset oppilaat kävivät ohessa koulua ja osa teki illalla töitä paikallisissa Patsinko-pelipaikoissa. – Japanissa on kova meininki, siellä otetaan kaikki irti ihmisestä. Se on suorittamisen huippumaa. Sendain lisäksi Myllylä ja Luoma treenasivat Tokiossa. Siellä raha oli erityisen tiukassa, koska yhteisruokailua ei Sendain tapaan ollut. – Pidimme kirjaa rahoista ja söimme edullisessa työmaaruokalassa. Jos rahaa jäi viikkobudjetista, ostimme sunnuntaina jäätelöt. Viimeisenä päivänä minulla oli rahaa alle euron verran. Ostin sillä teekupin. Parin vuoden päästä Myllylä lähti taas Japaniin harjoittelemaan. Matka kesti viisi kuukautta ja matkakaverina oli toinen judoka Esa Kakko . He harjoittelivat Tokain yliopistossa. Harjoittelun lisäksi Japanin reissuihin kuuluivat kilpailukiertueet. Myllylä laskee otelleensa melkein 30 eri paikkakunnalla Japanissa. Kulttuurieroista Myllylä toteaa sen verran, että kaikki oli päinvastoin kuin Suomessa. Mutta pian siihen oppi, kun asui, harjoitteli ja kilpaili japanilaisten kanssa. – Japanissa tosiaan elettiin maassa maan tavalla. He eivät esimerkiksi käyttäneet kalsareita judokin alla. Niinpä meiltä käytiin erikseen tarkastamassa, ettei meilläkään ollut kalsareita puvun alla. Toinen asia, mihin Myllylä kiinnitti huomiota on vanhempien ihmisten kunnioitus. – Kokeneita judokoita arvostettiin todella paljon, kunnioitus näkyi salilla. Se ei ollut niin kuin täällä, annetaan joku ansiomerkki ja sitten ollaan, että menepäs siitä. Myllylä halusi maailmanmestariksi Kova treenaaminen ja juniorivuosien menestys ruokki halua olla paras, eikä Myllylä koskaan epäillyt ettei se voisi olla mahdollista. – Tähtäsin huipulle, se oli alusta asti selvää. Heti kun oli pieni hetki ajatella, mietin, että minusta tulee maailmanmestari. En koskaan epäillyt, kannattaako tämä. Minulla oli sisäinen kipinä. Maailmanmestaruutta ei Myllylälle tullut, mutta kilpavuosien kruunu on Suomen ensimmäinen miesten EM-mitali, hopea vuodelta 1983. Judo meni opiskelun edelle ja ohjasi muutenkin elämää. Lukion Myllylä kävi läpi rimaa hipoen. Hän päätti opiskella poliisiksi, koska koulutusaika oli silloin hyvin lyhyt. Poliisina hän halusi ratsupoliisiksi, koska Ruskeasuon talleilta oli helppo käydä treenaamassa samassa rakennuksessa olevalla salilla. Maailma on muuttunut Myllylän treenivuosista. – Jos nyt juniorit harjoittelisivat yhdeksän tuntia päivässä, niin se olisi varmasti lastensuojeluilmoitus, Myllylä sanoo. Hän pitää harjoittelua erittäin tärkeänä, mutta myöntää, ettei itse aina treenannut kovin järkevästi. – Juoksin viikossa reilun sata kilometriä. Paikallislehden toimittaja ihmetteli, ettei juoksijatkaan harjoittele sellaisia määriä. Tuskin minunkaan olisi tarvinnut. Aktiivisen kilpauransa jälkeen Myllylä toimi judoliiton valmennuspäällikkönä neljä vuotta 1980- ja 1990 -lukujen taitteessa. Myllylän oma ura oli ollut itsenäistä eteenpäin pyrkimistä, mutta valmentajana hän tajusi ryhmän voiman. Keskinäinen naljailu ja kuppikunnat pyyhittiin pois. – Ketään ei eroteltu. Ei ollut mitään sellaista, että joku on hyvä ja suosin häntä tai toinen huono, en puhu hänelle. Jo Japanissa olin ihmetellyt sitä, miten kaikki kannustivat toisiaan. Sillä oli todella kova vaikutus niihin, jotka eivät olisi jaksaneet muuten. Joukkuemainen toiminta nosti ottelijat uudelle tasolle. – Puhuimme asiat halki, teimme selkeät säännöt, johon kaikki sitoutuivat. Myllylä uskoo, että juuri tuo henki teki vuoden 1989 EM-kotikisoista ikimuistoiset. Saldona oli kolme kultaa, yksi hopea ja yksi pronssi. – Kaikki me osataan lajin temput, mutta miten me lataudutaan, voitetaan, saadaan hyvä olo, se on merkityksellistä. Usko valoisaan tulevaisuuteen Virkavapaalla ollut Myllylä ei valmennuspestin jälkeen palannut enää poliisin tehtäviin. Hän perusti vaimonsa Desiree Siveliuksen kanssa perhekodin ja myöhemmin muitakin lastensuojeluyksiköitä. Niissä judo oli tärkeä kasvatusmetodi. Lopulta perhe myi yksiköt pois. Nyt Myllylä auttaa poikansa yrityksessä ja pyörittää omaa kiinteistöyritystä. Myllylä on aktiivisesti yhteydessä judoliittoon ja seuraa lajin kehitystä. Aikuisten arvokisamitaleja ei ole tullut vuosikymmeniin, mutta Myllylällä on tulevaisuudenuskoa. Hän kertoo, että judoliitto on päättänyt panostaa pieneen huippuryhmään. Lisäksi ensi vuonna Helsinkiin tulee Urhea-halli, jossa tulevat pyörimään laadukkaat judoharjoitukset. – Nyt on hyviä nuoria judokoita, siellä on jo neljä EM-mitalia nuorista. Judo on seurannut Myllylää kaikessa, mitä hän on tehnyt aina lapsuudesta tähän päivään. Sen hän huomasi, kun kirjoitti tarinansa kansien väliin. Vaimonsakin hän tapasi judon kautta. – Hänellä oli vihreä vyö ja minä vitsailin, että pitää olla sininen vyö ennen kuin mennään naimisiin. Minä sen hänelle sitten myönsin. Helsinkiläisen omakotitalon alakerrassa on judosali, jossa Myllylä yhä välillä ottaa kevyttä matsia poikiensa kanssa. Myllylä on leikattu 30 kertaa. Kaksi tekoniveltäkin 61-vuotiaalta judokalta löytyy. Silti hän on kuulemma elämänsä kunnossa. – Olen palautunut leikkauksista aina hyvin, iso kiitos kuuluu Sakari Oravalle . Hän leikkasi nilkankin niin, että sillä on helpompi pyyhkäistä. Sanojensa vakuudeksi Myllylä pomppaa ylös tuolilta ja ottaa kiinni ilmasta. Jalka tekee salamannopean liikkeen ja kuviteltu vastustaja kaatuu lattialle.