Ladataan
Pääaiheet Verokone 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri

Raaka ooppera-ala sisältää yksinäisiä vuosia maailmalla, jatkuvaa suorittamista ja täydellisyyden tavoittelua – Bassosolisti Jyrki Korhonen kertoo nyt miten tästä kaikesta selviää ja lopputuloksena onkin suuri matka ja seikkailu

Nuori koululainen Jyrki Korhonen asteli luokanopettajan eteen. Oli musiikin tunti helsinkiläisessä kansakoulussa, ja jokaisen piti laulaa, jotta laulusta voitiin antaa numero todistukseen. Korhonen avasi suunsa. Laulukokeen jälkeen opettaja soitti Korhosen kotiin. Pojan kannattaisi mennä pyrkimään Cantores Minores-kuoroon. Kuoron koulutusryhmään pyrkiminen tiesi vielä jännittävämpää tilannetta, kun piti astella kokonaisen raadin eteen laulamaan. Mutta nuori sydän ei tunne pelkoa, vain lapsen rohkeutta ja päättäväisyyttä. Tänne on tultu laulamaan, niin lauletaan sitten. – Käytännöllisesti katsoen olen laulanut aina. Meillä kotona laulettiin paljon. Kuuntelin 17-vuotiaana saunan jälkeen Verdin Requiemia niin paljon, että osasin sen ulkoa. Sillä tiellä ollaan edelleen, naurahtaa 55-vuotias oopperalaulaja Korhonen nyt. Lavalle ei mennä pelkäämään, ei pyytelemään anteeksi olemassaoloaan eikä tutisemaan. Lavalle mennään hurmaamaan kaikki. Se on Korhosen teesi. Hurmaaminen ei kuitenkaan tarkoita hulttioksi heittäytymistä. Päinvastoin. Korhonen on oppinut pedantiksi työn äärellä. Kun hän oli kiinnityksellä Saksassa, hänellä oli 13 ensi-iltaa vuoden aikana. Kappaleet oli osattava ulkoa, laulukieliä opeteltava, ääntämys harjoiteltava, rytmi ja melodia sisäistettävä, ohjaajan näkemystä kuunneltava. Ja vielä eläydyttävä, tunnettava hahmonsa. Joskus meno tuntui ihan kohtuuttomankin raskaalta. – Se oli sellaista jatkuvaa suorittamista. Silloin nukuttiinkin niiden partituurien kanssa. Mutta jälkikäteen ajatellen, kun sen koulun jaksoi pusertaa läpi, niin kyllä se myös oli sellainen kokemus ja repertuaari itselle, että kaikki on ikään kuin tehtynä. Menestykseen ei ole takaportteja. Käsityöammatissa pitää päästä tekemään, sanoo Korhonen. Valmistele siis oma juttusi niin hyvin kuin osaat. Esiinny niin hyvin kuin ikinä pystyt. Sitten voit olla tyytyväinen itseesi. Ja sen jälkeen tulee sitten mitä tulee. Vain omaan leiviskäänsä voi vaikuttaa. Oopperan ja ammattitaiteilijan maailma on raaka. – Produktioissa voi olla yksi rooli, jota haet. Olet koelaulaja numero 57 ja hakijoita on kymmeniä ellei satoja muitakin. Siinä on jätettävä pois selästään kaikki muut hakijat ja pyrkijät, niitä ei voi miettiä. On keskityttävä vain omaan hommaansa ja hoidettava se hyvin. Se on se oma innostus ja vimma, mikä ajaa. Onneakin on ollut varmasti minulla mukana. Jälkikäteen kun katselee, niin ura valitsee sinut, etkä sinä sitä uraa. Korhonen on hurmannut urallaan lähes 60 talossa. Onpa hänellä taustallaan vuosi, jolloin hän ehti olla kotona yhden kuukauden. 11 muuta kuukautta hänen osoitteensa oli matkalaukku ja kännykkä. Kun yksi produktio loppui, vaihdettiin maata ja produktiota, ja alettiin taas. Se oli yksinäisen miehen elämää. Töiden ja harjoitusten tiimellyksessä kaikki oli hyvin, mutta vapaapäivinä oli Korhosen mukaan rankanpuoleista. – Kyllä siinä monta ajatusta käy mielessä. – Sitten Suomesta soitettiin, että Jaakko Ryhänen on jäämässä Kansallisoopperasta eläkkeelle ja kiinnostaisiko pesti minua. Esikoisemme oli syntynyt ja vastasin Suomen Pisa-tulokset ja muut tietäen, että kyllä minua kiinnostaa. Kyse ei ollut siitä, että olisimme kärsineet koti-ikävästä tai ettemmekö olisi viihtyneet ulkomailla. Jokaiseen hahmoon pitää löytää tie sisään. Ja toivon mukaan myös ulos. Oopperalaulaja Korhonen laskeutuu hahmoonsa, muuttuu hetkeksi toiseksi ja tulkitsee sen kautta hetken maailmaa, tapahtumia ja tilanteita. Kun esitys päättyy, jätetään hahmo myös odottamaan seuraavaa kertaa. Hahmon luomista, löytämistä ja hahmosta poistumista Korhonen kutsuu prosessiksi. Välillä hahmosta pois astuminen käy helpommin, välillä sen seurassa viihtyisi pidempäänkin. Mutta yksi asia on saletti: pahoja hahmoja on Korhosen mielestä jopa mielenkiintoisempaa esittää kuin niitä hyviä, kilttejä ja mukavia. – Jollakin lailla siihen tulee toisenlainen kulma toteuttaa pahaa hahmoa. En osaa sanoa, miksi se on niin. Tavallaan se on vähän arveluttavaakin, että miksi se on mielenkiintoisempi se paha kuin se hyvä hahmo, että mikä se on mikä tässä kiehtoo. Mutta toisaalta luetaanhan me dekkareita ja kaikkia, että jokin siinä pahuudessa on mikä meitä imee. Peräänantamaton. Ehdoton. Voimakas persoona. Näin Korhonen kuvailee henkilökohtaista kruununjalokiveä suomalaisessa oopperakentässä, jonka esittämiseen bassosolisti ei aio kyllästyä koskaan. Kyseessä on maallikkosaarnaaja ja körttiläisyyden perustaja Paavo Ruotsalaisen hahmo Joonas Kokkosen oopperassa Viimeiset kiusaukset . Teos kertoo Ruotsalaisen viimeisistä hetkistä. Kuolinvuoteellaan Ruotsalainen on aika ajoin unessa ja houreessa. Teoksessa käydään läpi matkan varrelle mahtuneita asioita, tilinpäätöstä ja elämänvaiheita. Kyseessä on viimeinen yö ja viimeiset mielentilan liikutukset. Kaikki maallikkosaarnaajankaan muistot eivät ole kauniita eivätkä valoisia. Ruotsalainen menettää teoksessa muun muassa oman poikansa. – Paavo ei ole mikään pyhimys, vaan äärimmäisen elämänmakuinen hahmo. Hän oli ehkä oman aikansa radikaali, hän haastoi kirkkoa ja tieteellistä näkemystä. Tarinassa on jotakin sellaista syvää inhimillisyyttä, että ne kerrat kun olen Viimeisiä kiusauksia esittänyt, on salit olleet loppuunmyydyt. Paavo on vähän epäsovinnainenkin kaveri, hän ei lähtenyt siitä, että hänen pitäisi miellyttää, vaan hän oli asiansa takana, sillä ajatuksella, että halusittepa tai ette. Tarinassa Ruotsalainen haluaa viimeiseen saakka määrittää itse itsensä paikan, sanoo monet kerrat Ruotsalaista tulkinnut Korhonen. Ruotsalaista on jopa pidetty jopa suomalaiskansallisen ahdistuksen tunteen isänä. Ruotsalaisen kaikuja ovat itsensä kanssa kilvoittelu, parempaan pyrkiminen, jopa itsensä soimaaminen. Ruotsalainen halusi, että hänen haudalleen tulee istuttaa piikkisin puu, "sillä olen ollut piikkisin mies", kertoo Korhonen. Ja Nilsiässä, Ruotsalaisen haudan keskellä kasvaa valtava kuusi. Kuuseen on ajan myötä iskenyt salama. Siinä on nyt neljä latvaa. – Se on aika pysäyttävä hetki nähdä se, kertoo laulaja. Ehkä maailma ei ole täydellinen, ehkä kilvoittelu ei lopu, entä jos kaikkia ei kyetäkään auttamaan. Näiden asioiden kanssa Ruotsalaisenkin kerrotaan painiskelleen. Mutta tulkitsija Korhonen haluaa nostaa esiin myös toisen teeman. Korhosen mielestä Ruotsalaisella on tarinassa idealistiset vaiheensa, ja lopulta hän joutuu kohtaamaan myös oman rajallisuutensa. Tarinan lopussa, kun kaikki alkaa olla ohitse, Ruotsalainen päästää irti, hän antaa Korhosen tulkinnan mukaan myöden vastavirtaan menemiselle. Hän vapautuu ja lakkaa määrittämästä omaa paikkaansa. Kaikkea ei ehkä lopultakaan voi kontrolloida, vaikka yritys olisi kuinka kova. – Se loppu on jollakin lailla vapauttava kokemus. Esiintyjällekin. Sataooppera esittää Viimeiset kiusaukset Keski-Porin kirkossa konserttiversiona lauantaina 26.10. Päärooleissa basso Jyrki Korhonen ja sopraano Kirsi Tiihonen. Syntynyt Helsingissä vuonna 1964. Opiskellut laulua yksityisoppilaana eri opettajien johdolla sekä Sibelius-Akatemiassa. Perheeseen kuuluu vaimo sekä poika ja tytär. Asuu nykyisin Helsingissä. Lähti alun perin Zürichiin oopperaan töihin vuodeksi. Reissu venähti 10 vuodeksi maailmalla. Kiertänyt freelancerina lähemmäs 60 oopperataloa ympäri maailman, muun muassa Japanissa, Venäjällä, Italiassa, Ranskassa, Espanjassa ja Yhdysvalloissa. Työskennellyt kiinnityksellä Suomen Kansallisoopperassa vuodesta 2001 lähtien. Oho: tehnyt muun muassa kaikki Wagnerin bassoroolit urallaan.