Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Kulttuuri Porilaine Testit ja visat

Kimmo oli jo valinnut sillan, jolta hyppäisi kuolemaan – jos yhteen puheluun ei olisi vastattu, hän ei olisi nyt tässä

Jos katko ei olisi ollut auki juuri sinä heinäkuisena päivänä vuonna 2016, lappeenrantalainen Kimmo Puhakainen , 43, ei todennäköisesti olisi tässä kertomassa tarinaansa. Mies oli jo mielessään valinnut sillan, jolla hän päättäisi elämänsä ja samalla tuskallisen, yli 20 vuoden mittaisen taipaleensa alkoholistina. Jokin tuona heinäkuun 5. päivänä sai uupuneen miehen roikkumaan elämässä kiinni ja soittamaan vielä kerran katkolle ennen kotoa lähtöä. – Silloin sain viimeisen mahdollisuuden, ja sen lupasin itselleni käyttää. Sillä tiellä olen edelleen, Puhakainen kertoo. Koulussa omat juomat mukana Puhakaisesta tuli alkoholisti jo oikeastaan 10-vuotiaana. Silloin hän maistoi ensimmäisen kerran olutta isompien poikien seurassa, juhannuksena ystävän kodin yläkerrassa. – Muistan elävästi sen tunteen. Alkoholi niin sanotusti iski heti. Alkoholi toi ulospäin vilkkaalle mutta sisimmässään ujolle ja aralle pojalle kaivattua rohkeutta. Olo oli rehvakas ja vanhempien poikien seura kiehtovaa. Vähitellen viinasta alkoi tulla jokaisen viikonlopun viihdettä. Puhakaisen mukaan kotona meni niin pitkään kaikki hyvin, kun yrittäjävanhemmat olivat yhdessä. Kun vanhemmat erosivat ja hän muutti äitinsä ja siskonsa kanssa muualle asumaan, levoton elämä otti vallan. Yläkoulun viimeisillä luokilla viinaa piti saada jo viikolla. – Koulussa olin usein krapulassa. Joskus oli kotiviiniä tai kaljaa mukana repussakin. Puhakainen arvelee, ettei koulussa tuolloin osattu edes ajatella, että sen ikäisellä nuorella voisi olla alkoholiongelma. Tai jos huomattiinkin, ketään ei kiinnostanut, hän sanoo. Ainoastaan kerran ammattikoulussa opettaja huomautti Puhakaisen haisevan viinalle. – Opettaja neuvoi, että ota pastilleja. Siinä kaikki. Kun viina maistui, koulu ei. Koulusta kertyi paljon poissaoloja, opintolainat menivät suurelta osin alkoholiin, ystäväpiirit vaihtuivat ja elämä muuttui entistä sekavammaksi. – Saatoin mennä aamulla houkuttelemaan kavereita pois koulusta ryyppäämään kanssani. Ei se ollut minusta mitenkään outoa. Pidin enemmän outona sitä, etteivät ne lähteneet, Puhakainen hymähtää. Baarityö viimeinen pisara Lopullisesti korkki kirposi, kun Puhakainen pääsi 19-vuotiaana töihin baariin. Mies sanoo sen olleen suuri virhe. – Eteen aukesi ihan uusi maailma. Mutta varmaan etsin jotain sellaista alitajuisesti. Iltapainotteinen työ antoi mahdollisuuden ryypiskelyyn niin työaikojen kuin seurankin puolesta. Baarin kantaporukasta tuli ystäviä ja samanhenkistä seuraa löytyi helposti. Kukaan ei katsonut kovaakaan humalaa pahalla, päinvastoin. – Kun omat työt päättyivät tiskin takana kahdelta yöllä, ehti vielä hyvin muihin baareihin juomaan kännit. Töissä oli sinällään helppoa olla selvin päin. Työt pyrin hoitamaan asiallisesti, vaikka muuten elämä olikin sekaisin, Puhakainen kertoo. Ryyppyputket venyivät helposti viikonkin mittaiseksi. Ensimmäisinä päivinä mies oli voimiensa tunnossa, mutta ilon rippeet karisivat päivien edetessä ja humalan syvetessä. Ennen sammumista baarin nurkassa vaikeroi itkuinen ja itsetuhoinen mies. – Olin fyysisesti ja henkisesti hirvittävän heikossa kunnossa, en syönyt mitään, enkä huolehtinut hygieniastani. Ihan sellainen rappioalkoholisti. Alkoholin lisäksi pään saivat sekaisin parin vuoden ajan myös huumeet. Ei siksi, että niistä olisi tullut hyvä olo, vaan siksi, että niiden avulla jaksoi juoda alkoholia vielä enemmän, Puhakainen sanoo. – Huumeisiin ei koskaan kehittynyt riippuvuutta, vaan pystyin jättämään ne pois omalla päätöksellä. Viinaan minulla oli aivan selvä kemiallinen riippuvuus. Kuluttavaa kaksoiselämää Vaikka elämänhallinta oli retuperällä, yritti Puhakainen selvinä jaksoinaan käydä tavalliseen tapaan töissä, rakentaa tervettä parisuhdetta ja perhettä. Ensimmäinen lapsi syntyi 2000-luvun alussa. – Minulla on ollut aina kiire saada parisuhde vakituiseksi ja muuttaa äkkiä saman katon alle, ettei vain toinen puoli minusta paljastu. Se oli rankkaa kaksoiselämää. Puolison toiveesta Puhakainen haki apua myös avopäihdeklinikalta. Antabus-kapseli piti miehen erossa viinasta tasan niin pitkään, kuin kapseli oli ihon alla. – Vaikutusajan loppuminen oli merkitty kalenteriin, ja siihen oli varattu risteily, jossa pääsi taas juomaan. Yritin olla kohtuukäyttäjä, mutta eihän se onnistunut. Puhakaista eivät sen paremmin pysäyttäneet lukuisat putkareissut, eikä kavereiden kuolemat. Eikä edes se kerta, kun Puhakainen itse heräsi kerrostalon pihasta verisenä ja jalat tunnottomina tietämättä lainkaan, missä hän oli ja miksi. – Kun pääsin päivystyksestä kotiin, pistin lippiksen päähän tikkien peitoksi ja jatkoin takaisin juomaan. Sairas, ei huono ihminen Lopulta seinä tuli kuitenkin vastaan, heinäkuisena tiistaina lähes kolme vuotta sitten. Puhakainen muistaa olleensa ”aivan totaalisen väsynyt”. Edellispäivänä poliisit olivat vieneet humalaisen miehen päivystykseen itsetuhoisten suunnitelmien vuoksi. Ne eivät unohtuneet seuraavanakaan päivänä. – Olin päättänyt, että nyt tämä loppuu, että en vain yksinkertaisesti jaksa enää, Puhakainen sanoo hiljaa. – Jostain syystä soitin kuitenkin vielä katkolle, kun olin jo lähdössä kotoa viimeiselle matkalleni, ja pyysin apua. Ensimmäisenä yönä vain itkin, romahdin aivan täysin. Puhakaisen mukaan käänteentekevää oli ymmärtää, että alkoholismi on sairaus, joka ilman hoitoa johtaa kuolemaan. Tämän ajatuksen hänelle sai kerrottua Minnesota-hoitomalliin perehtynyt ystävä. – Ymmärsin, etten olekaan huono ihminen ja että tarvitsen apua sairauteeni. Hiljalleen kaikki aiemmin kuulemani ohjeet loksahtivat paikoilleen. Pahallekin merkitys Aluksi Puhakainen yritti etsiä syyllisen omalle sairastumiselleen. Lopulta hän tajusi käyttäneensä alkoholia tyynnyttääkseen omaa vaativaa persoonaansa, käsittelemättömiä häpeän tunteita ja ankaruutta itseään kohtaan. Sairastumiselle saattoi altistaa myös tarkkaavaisuushäiriö ADHD, joka diagnosoitiin Puhakaisella vasta pari kuukautta sitten. Omaan itseen tutustuminen on alkanut kunnolla vasta nyt, ja Puhakainen naurahtaakin edelleen olevansa kuin teinipoika etsimässä omaa todellista minäänsä. Alkoholismi jätti jälkeensä myös velat, joita Puhakainen maksaa vielä vuosien ajan. – En ole katkera kenellekään, en muille enkä itselleni. – Sen sijaan olen katunut sitä tuskaa, jota olen aiheuttanut läheisilleni. Olen pyytänyt ja myös saanut anteeksi. Olen myös saanut paljon tukea ja kannustusta, mistä olen hyvin kiitollinen. Nyt yritän olla armollinen itselleni ja vaikuttaa siihen, mihin vielä voin. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Yksi tapa vaikuttaa on omien kokemusten jakaminen: Puhakainen kouluttautui viime vuonna kokemusasiantuntijaksi ja kiertää nyt puhumassa omasta taustastaan muun muassa oppilaitoksissa ja työpaikoilla. – Jossain vaiheessa ajattelin, että olen hukannut elämästäni 20 vuotta. Nyt tuntuu, että niille onkin tullut merkitystä, kun voin ehkä auttaa muita samassa tilanteessa olevia tai estää toisia tekemästä samoja virheitä. Etenkin nuorille Puhakainen puhuu mielellään. Tunnin jälkeen moni on halunnut tulla juttelemaan kahden kesken tai pienessä ryhmässä lisää. – Tuntuu, ettei läheskään kaikilla nuorilla ole ihmistä, jolle kertoa elämästään ja huolistaan. Samalla päihteiden käyttö on tosi yleistä, jo hyvin nuorillakin on kokemuksia. Nuoret eivät välttämättä saa apua niin nopeasti kuin pitäisi. Kaikki eivät myöskään ymmärrä, että heillä voi olla riippuvuuksiin altistava geeni, Puhakainen huomauttaa. Vanhimmalle lapselleen Puhakainen on kertonut omasta taustastaan vasta muutama vuosi sitten - kaksi pienintä ei isän menneisyydestä vielä edes tiedä. – Lasten edessä en ole ollut koskaan humalassa. Siitä olen onnellinen. Vanhin tytär oli siksi yllättynyt, kun kerroin elämästäni, mutta sanoi lopuksi, että on ylpeä miusta. Se tuntuu hyvältä.