Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri Live

Viimeistään ystävien itsemurha-ajatukset herättivät tajuamaan, että mielenterveystyöhön ei käytetä tarpeeksi rahaa

Tänään, 10. lokakuuta, vietetään maailman mielenterveyspäivää. Olisi ihanaa sanoa, että olen täysin mielenterveysongelmien tavoittamattomissa, mutta tänä päivänä harva on. 27-vuotisen elämäni aikana olen seurannut kaukaa ja vähän lähempää mielenterveysongelmia. Masennus on tullut lähelle, parikin kertaa. Viime vuonna masennusta sairastava ystäväni sai huonoja uutisia. Ne olivat saaneet miettimään, olisiko kuolema paras ratkaisu. Olin toisella puolella maapalloa, eli aivan liian kaukana tehdäkseni mitään muuta kuin vakuutella, että asiat järjestyvät kyllä. Toinen ystäväni kertoi vastikään itsemurhien ehkäisypäivänä, kuinka viisi vuotta sitten mietti itsemurhaa lähes viikoittain. Ystävän masennus oli kaveriporukkamme tiedossa, mutta silti sanojen lukeminen nosti kyyneleet silmiin. Tarinoita vastaavista tapauksista saa lukea nykyään viikoittain. Asiat saavat kuitenkin aivan uuden merkityksen, kun ne tulevat näin lähelle. Ystäväni ovat edelleen elossa. Kaikilla ei ole käynyt yhtä hyvin. Nuoruudestani muistan useitakin puolituttuja, jotka päättivät elämänsä oman käden kautta. Väitän, että alle kolmikymppisistä harva on niin onnekas, ettei tunne yhtäkään mielenterveysongelmista kärsivää. Elämme todellisuutta, jossa mielialalääkitys ja terapiakäynnit ovat osa arkipäiväisiä keskusteluja ja Instagram-päivityksiä. Toisaalta todellisuutta on sekin, jossa paha olo purkautuu lohduttomana itkuna. Sitten puhdistetaan levinneet meikit, ehostetaan uudelleen ja palataan ihmisten ilmoille ilman, että kukaan tietää mitä on meneillään. Useimmiten suurimmassa hädässä ovat he, joiden on vaikeinta saada apua. Työssäkäyvän on helppo varata työterveyteen aika pienestäkin kolotuksesta, fyysisestä tai henkisestä. Työttömänä jonot julkiselle puolelle ovat pitkiä, rahaa terapiakäynteihin ei ole ja työkyky voi mennä liian nuorena. Pahimmassa jamassa olevat ovat niin huonossa kunnossa, että voimavaroja hoitoon hakeutumiseen ei ole. Helsingin Sanomat uutisoi taannoin, että Espoon yläkouluissa on muutaman vuoden ajan kokeiltu keskusteluapua masennusoireisille nuorille. Apu on järjestynyt nimenomaan kouluissa, ja osalle nuorista kuudesta keskustelukerrasta on löytynyt apu. Järeämpää apua kaipaaville keskustelut ovat toimineet tukena jonottaessa erikoissairaanhoitoon. SK:n huostaanottoja käsittelevässä artikkelissa perusturvan lastensuojelun päällikkö totesi, että nuorten pahoinvointi on lisääntynyt, vaikka hyvinvointiyhteiskunnan pitäisi olla paremmassa jamassa kuin koskaan. Keskustelut siitä, kuinka paljon rahaa mielenterveystyöhön tulisi käyttää, on käyty moneen kertaan. Valitettavasti tuntuu, että harva asia oikeasti muuttuu. Suomen mielenterveysseuran verkkosivuilla kannustetaan kysymään, mitä ystävälle ihan aidosti kuuluu. Se on hyvä alku, mutta näin suurta asiaa ei voi jättää pelkästään läheisten harteille. Asiaan perehtymättömille ei ole kykyjä tai voimavaroja auttaa, kun hätä on suuri. Alan ammattilaisilla on. Tärkeää on mahdollistaa, että apua tarvitsevat pääsevät hoitoon.