Ladataan
Pääaiheet Verokone 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri

Arvio: Mikko Karjalainen löysi uuden näkökulman Suomen sotien historiaan

Mikko Karjalainen: Mannerheimin Päämaja. Sodanajan johtoesikunta 1918–1944. Kustannusosakeyhtiö Otava 2019. 463 sivua. Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian apulaisprofessori, filosofian tohtori Mikko Karjalainen on kirjoittanut ytimekkään kokonaisesityksen Suomen puolustusvoimain sodanaikaisesta johtokeskuksesta , Päämajasta. Sotiemme historiasta on tietysti paljon kirjoitettu eikä Päämajaakaan ole unohdettu, mutta oikeastaan ensi kertaa se nyt asetetaan tutkimuksen keskiöön. Kun Suomen senaatti tammikuussa 1918 nimitti Venäjältä palanneen ratsuväenkenraali C. G. Mannerheimin hallituksen joukkojen ylipäälliköksi, oli tämän luotava armeija ja sen toimintamuodot. Päämajansa hän sijoitti junaan ja sillä hän liikkui sodan alkukuukausien ajan. Myöhemmässä vaiheessa Päämaja asettui Mikkeliin. Siellä se oli myös talvi- ja jatkosodan aikana ja Mannerheim kulki Mikkelin ja Helsingin väliä tai teki rintamamatkoja junalla. On aivan oikeutettua, että Karjalainen puhuu "Mannerheimin Päämajasta". Siinä määrin Mannerheimin kokemus, määrätietoisuus ja karisma leimasivat hänen johtamaansa Päämajatyöskentelyä. Karjalainen selvittää yksityiskohtaisesti Päämajan kulloisenkin organisaation ja henkilöstörakenteen. Mielenkiintoisia ovat myös hänen havaintonsa henkilösuhteista tai esimerkiksi vapaa-ajan vietosta Mikkelissä. Sotilaspoliittisia kannanottoja Päämajan puolesta saattoi esittää vain Mannerheim. Hänellä oli hyvät suhteet molempiin sodanaikaisiin presidentteihin Kyösti Kallioon ja Risto Rytiin . Varsinkin jatkosodan alkuvaiheessa saksalaiset toivoivat Suomen osallistuvan Leningradin valtaamiseen. Siihen Mannerheim ei suostunut ja Ryti oli samaa mieltä. Kesäkuun lopulla 1944 Rytin Saksan ulkoministeri Ribbentropille antamaa sitoumusta Karjalainen ei käsittele lainkaan, vaikka Mannerheim resurssivahvistusten takia puolsi sitä (hänen "kakkosmiehensä" kenraali Heinrichs vastusti). Asiavirheitä Karjalaisen kirjassa on hyvin vähän (tosin: prinssi Karl Friedrich ei ollut Saksan kruununprinssi, Yrjö Ruutu ei ollut valtiotieteen tohtori). Hämärältä tuntuu julkisuudessakin huomiota saanut kirjan kohta järjestelyistä kesällä 1944 Mannerheimin kuoleman varalta. Ei ollut J.W. Rangell , niin kuin Karjalainen kirjoittaa, silloin pääministeri (vaan Edwin Linkomies ), ei ollut L. A. Puntila pääministerin sihteeri. Kysymys on saattanut olla Puntilan ehdotuksesta Rytille, mutta sekin tuntuu epätodennäköiseltä heinäkuun 1944 lopulla, jolloin Ryti oli eroamassa ja Mannerheim tulossa presidentiksi. Kirjassa on hyvin laaja lähdeluettelo, joka osaltaan osoittaa Karjalaisen perehtyneisyyttä. Edwin Linkomiehen arvostettu muistelmateos Vaikea aika (1970) kuitenkin puuttuu. Siinä on esimerkiksi osuvina pidettyjä luonnehdintoja Mannerheimista sodanjohtajana, Kaiken kaikkiaan Karjalaisen lukijaystävällinen teos on kiitosta ansaitsevalla tavalla selväpiirteinen kuvaus ja analyysi haasteellisesta teemasta.