Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Koululiikunta ei ollut Carita Koivula-Pukkilan suosikki, mutta silti hän harjoitteli itsensä SM-tason tanssijaksi yli kolmekymppisenä – Näin tanssi muutti ennen saavutuksia jahdanneen naisen ajattelua

Salsahameen rimpsut heilahtavat iloisesti ja pysähtyvät reippaasti hulmahtaen kadehdittavan treenattuun reiteen. Uudestaan ja uudestaan. Ämyreistä soi George Michaelin I’m never gonna dance again lattarisovituksena. Carita Koivula-Pukkila vaihtaa saman kappaleen aikana askeleet salsasta chachachahan ja siitä rumbaan. Kevyesti, niin helpon näköisesti. – Tähän voisi sitten yhdistää vaikka vähän balettia, näin, Koivula-Pukkila huikkaa ja tekee sekaan pari piruettia. Voisi luulla, että tässä on taas yksi niistä naisista, joka on aloittanut tanssimisen kolmevuotiaana ja on nyt ammattilainen. Ensin satubalettia ja sitten tavoitteellisesti muitakin lajeja ja humpsis, sitä ollaan kulttuuripiireissä. Väärin. Todellisuudessa Carita Koivula-Pukkila, 40, on niitä, joiden lapsuuden perheessä ei kuskattu harrastuksiin ja joille koululiikunta ei tuonut auvoa. Hän on monessa asiassa vieläkin matkalla. Hän on esimerkiksi harrastanut vasta viimeiset kaksi vuotta kunnolla balettia ja opettelee itsekin vielä monia asioita. Silti, hän on ammattilainen. Tanssiyrittäjä ja -opettaja. Miten? Kolmekymppinen sosiaalityöntekijä Koivula-Pukkila on tuttaviensa juhlissa Porissa juhlatalo Mekanissa. Soitto soi ja ihmiset tanssivat. Koivula-Pukkila katsoo ihaillen pareja, mutta ei tohdi mennä lattialle. Eihän hän osaa. Mutta ai että miten hienolta näyttää. Tuttu pariskunta pysähtyy juttelemaan. Äsken niin upeasti tangonnut ja valssannut pari paljastaa, että he käyvät kilpatanssitunneilla harrastamassa. Koivula-Pukkila hämmästelee, että voisiko hänkin tämän ikäisenä vielä muka aloittaa kilpatanssin. – Rouva sanoi kuin apteekin hyllyltä jonkin tarkan päivämäärän, tyylin 24.8. Silloin alkaa kilpatanssissa uusi aloittavien ryhmä, että tule sinne. Kotona hän ympyröi päivämäärän kalenterista. Päivään on vielä matkaa, mutta Koivula-Pukkila odottaa jo. Tuossa minä aloitan tanssiharrastuksen, hän ajattelee. Nyrkkeilyä aiemmin harrastanut puoliso Heikki Pukkila ei koe tanssimista erityisen läheiseksi. Rouva on kuitenkin jo optimistisesti ehtinyt ilmoittautua kilpatanssin aloittelijaryhmään. Niinpä Koivula-Pukkila marssii tanssitunneille yksin, vaikka kilpatanssiin tarvittaisiin pari. Kuin kohtalon sanelemana tanssisalin toisella laidalla seisoskelee yksinäinen, vanhempi mies. Timo . Ilman paria. Koivula-Pukkila juoksahtaa miehen vierelle ja tarraa käskynkkään. – Totesin siinä, että jos vielä on miehiä ilman paria niin tänne vaan, hän nauraa hersyvästi. Carita ja Timo alkavat viettää tanssisalilla yhä enemmän aikaa. Treenit venyvät ja harjoituksia kertyy. Kotona puoliso alkaa kysellä Koivula-Pukkilalta, että no millaista se tanssiminen oikein on, että mitä jos hänkin sitten kuitenkin kokeilisi. Koivula-Pukkila ei anna enää periksi. Tanssikärpänen on puraissut. Ei kokeilemisia tai pikkuisen mahdollisesti yrittämistä. Mistä hän tekee taas uuden miesparin, jos puoliso päättääkin, ettei tämä olekaan hänen juttunsa? Jos puoliso haluaa mukaan, homma pitää ottaa tosissaan. Joko on tai off. Puoliso Heikki miettii puoli vuotta. Sitten hän tulee tanssiharjoituksiin. Verkkareissa. Ja nyrkkeilytossuissa. – Katsoin siinä, että mitä ihmettä. Ilmeisesti hän oli ajatellut, että tanssissakin ollaan lähellä ja ehkä niistä tossuista olisi etua tai ainakin pitoa. Kyllä ne tossut aika nopeasti siinä sitten riisuttiin, Koivula-Pukkila naurahtaa muistoille. – Minä olen meistä se innostuja, mutta myös se ahkera puurtaja ja harjoittelija, sellainen työn tekijä. Heikki taas on meistä se kilpailuviettinen, hän haluaa kokeilla ja testata omaa taitoa. Muutamien tanssitreenien jälkeen Heikki jo luki jostakin, että hei, tämähän on kilpatanssia, että nythän tämä muuttui mielenkiintoiseksi. Koivula-Pukkila ja puoliso kilpailevat 8–9 vuotta tanssissa, kivuten hiljalleen vaikeampaan ja vaikeampaan luokkaan. Treenimäärät kasvavat. Suomea ajetaan ympäri ämpäri. Sinne, missä on SM-kisat ja missä PM-kisat ja GP-kisat. Ruokavalionkin pitää olla oikeanlainen. Lopulta puoliso Heikki ei enää jaksaisi viihtyä tanssisalilla yhteisissä treeneissä niin paljon kuin taso vaatisi. Olisi muutakin elämää, kaikkia kiinnostavia asioita. Yhteinen kilpatanssiura päätetään lopettaa. Carita Koivula-Pukkila putoaa hetkeksi tyhjän päälle – kuka hän on ilman paritanssia, ilman paria? Millainen on hänen oma tanssijan identiteettinsä, yksin? Hän päättää lähteä etsimään identiteettiään Länsi-Suomen opistoon tanssitaiteen linjalle. – Se yhteinen oleminen, kaikki treenit ja matkat ja askeleet, siinä liimaantuu niin sellaiseksi yhteiseksi olennoksi. Aluksi siitä luopuminen oli kivuliastakin. Samalla tarmolla Koivula-Pukkila suhtautui pitkään myös omaan henkilökohtaiseen ammattiuraansa. Parikymppisenä valittu korkeakoulutus sosiaalityön osaajana on ollut saavutuksia, etenemistä ja yhä haastavampia pestejä. Nuorena hän ajatteli: haluan päästä johtavaksi sosiaalityöntekijäksi. Haluan päästä siihen ja siihen koulutukseen. Haluan päästä siihen ja siihen virkaan ja saada tittelin. Ja niin myös tapahtuu. Koivula-Pukkila on johtava sosiaalityöntekijä. Hän työskentelee muun muassa lasten ja nuorten parissa lastensuojelussa ja sosiaalipäivystyksen yksikön johtajana. Hän kuuntelee ihmisten murheita ja huolia, auttaa, sovittelee, pohtii resursseja ja kirjaa tapahtumia. Tanssi alkaa osoittaa Koivula-Pukkilalle myös toisen puolen. 15 vuotta sosiaalityön ammattilaisena on hurahtanut. Tanssi saa kuitenkin sosiaalityön ammattilaisen pysähtymään, herkistymään. Olisi oikeastaan aika mukavaa, jos työelämä ei olisi niin ongelmakeskeistä ja pelkkien murheiden selvittelyä, vaan myös elämän iloja, yhteistä onnistumista, myönteisyyttä ja ilmaisua. Ammattiin liittyvät koulutuksetkin ovat alkaneet tuntua vähän saman toistamiselta: se, mikä jo kymmenen vuotta sitten oli sosiaalialan keskusteluissa, tulee nyt taas esiin. Sama piiri pyörii, samat aiheet toistuvat. Olisi oikeastaan aika mukavaa haastaa itseään ja kokeilla jotakin uutta vielä, jossakin. Koivula-Pukkila alkaa miettiä: sitten kun kuolen, mitä haluan täältä ottaa mukaani, entä mitä olen jättänyt tänne? – Tanssissa ollaan niin läsnä. Siinä ollaan omia itsejämme ja omine kehoinemme, aika rehellisesti. Siinä tanssin inhimillisyydessä ja ihmisyydessä on jotakin tavattoman riisuttua ja paljasta muista asioista. Siinä on jotakin sellaista, mitä ei sosiaalitoimistossa paljastu. Tanssissa voi jakaa, ilman että puhutaan mitään. Yhteistä ymmärrystä ja jakamista ilman sanoja. Kun yhdeksän kuukauden mittaiset tanssin opinnot Länsi-Suomen opistossa päättyvät keväällä 2019, Koivula-Pukkila on päätöksensä tehnyt: hän irtisanoutuu vakituisesta, turvallisesta virkasuhteesta. Hän ryhtyy tekemään määräaikaisia sijaisuuksia sosiaalialalla sekä pistää pystyyn tanssin yrityksen. Hän alkaa opettaa tanssia porilaisissa tanssikouluissa, vetää tunteja Kaasmarkussa, Ulvilassa ja Leineperissä, tehdä produktioita ja esityksiä, mennä mukaan kiinnostaviin hommiin ja harjoitella ja opiskella itsekin kaikkea lisää. Härkää sarvista. – Jos tätä järjellä miettisi, niin eihän tällaisessa vaihdoksessa ole mitään järkeä. Mutta kun kaikkia päätöksiä ei voi aina tehdä pelkästään järjellä. – Ajattelen, että tanssin ammattilaisuudessa ja sosiaalityön ammattilaisuudessa on paljon samaa. Johdan edelleen projekteja, ja projektien hallinnasta, analysoinnista ja johtamisesta minulla on valtavasti kokemusta. Näissä ammateissani on samoja elementtejä, mutta nyt minun ei tarvitse huolehtia byrokratiasta. Ja miksi pitäisi aina valita vain joko tai? Kun katselen nuoria tanssin opiskelijoita, monilla on myös joku toinen koulutus menossa tai toinenkin ammatti taskussa. Nuoret ovat niin fiksuja, koska eihän tämä taideala ole sellainen, että tällä varmaankaan kukaan ainakaan rikastumaan pääsee. Mutta toisaalta, olen näin vanhemmiten miettinyt, että kyllä vähän vähempikin riittää. Vuoden verran uutta elämää on takana, kun Suomeen iskee korona. Koivula-Pukkila on kotikaranteenissa kuten kaikki muutkin. Elämän piiri pienenee mitättömäksi. Hän laittaa someen viestiä tanssikavereilleen, että kertokaa, mistä saatte voimaa näinä aikoina, mikä teitä kannattelee. Koivula-Pukkila saa sähköpostiin viestejä, whatsappiin videoita. Joku on kuvannut tanssia Kallossa, toinen perunamaan äärellä, kolmas tanssii lakanoiden ja lasten kanssa. Eräässä pohditaan isänmaallisuutta, toisessa raskaana olemista ja lapsien merkitystä, perhettä. Kaikissa kerrotaan jonkinlainen tarina. Tarina siitä, että tästä selvitään. On pakko selvitä. On pakko rakastaa. – Silloin sanoin ryhmäläisille, että hei me tehdään näistä se meidän seuraava teos. Minä haluan, että nämä lähtee lentoon. Silloin ei tiedetty, että kuinka kauan sulku kestää, tai tyyliin että kuka meistä kuolee. Näissä ajatuksissa oltiin silloin. – Mikä tässä oli se isoin huomion arvoinen asia, oli se, että joo, minä olen heille vetänyt tanssitunteja tai muuta, mutta että he olivat itse lähteneet tekemään niitä tansseja, liikekieltä ja ilmaisua. Usein ajatellaan niin, että vain ammattikoreografit voivat tehdä, mutta tanssia voi tehdä oikeasti kuka tahansa. Nämä oli mielettömiä ideoita, tavallisilta ihmisiltä. Muistutus siitä, että ei tarvitse olla kuin oma itsensä. Ja se selviytyminen oli se. Se isoin, mitä niistä nousi. Että jos tänään kuoltaisiin, niin mitkä on olleet ne oikeasti rakkaat asiat. Nyt, heinäkuun lopulla, koronatanssiteos saa ensi-iltansa. Tanssiteoksessa yleisö kävelee noin 600 metrin matkan pitkin Leineperiä eri pisteille, joissa nähdään erilaisia koronakevään herättämiä voimatarinoita. Tarinoita toivosta. Periksiantamattomuudesta. Pärjäämisestä. Yhden teoksen Koivula-Pukkila on koreografioinut itse ja ohjannut teokset kokonaisuudeksi. Lisäksi yhden koreografian on tehnyt ammattikoreografi Riku Lehtopolku . Muut ovat syntyneet ihmisten spontaaneista tansseista ja ideoista. – Niin moni muu voisi tässä haastattelussakin loistaa ja olla, en haluaisi välttämättä olla tässä itse. Minä loistan sillä, kun näen, että toiset loistavat. Se on minua koossa pitävä voima. Se mahdollisuuksien antaminen. Sitä haluan olla jakamassa. Tätä tanssiteatteriakin teen siksi, että haluan antaa mahdollisuuksia olla esillä ja loistaa, ja toisaalta antaa katsojillekin sellaisen kokemuksen ja näkemyksen, että aina lavalla ei tarvitse olla kasaa ammattilaisia, vaan jokainen meistä voi olla tähti. Ja aivan upea tähti. Enää Koivula-Pukkilalla ei ole kiirettä. Hän ei enää saavuta ja tavoittele. Eikä enää kilpaile. Ainakaan nyt. – Menen päivän kerrallaan ja avoimin mielin. Ei mulla ole sellaista ajatusta, että vuoden tai kahden päästä haluan, että minulla on oma tanssisali tai mitään sellaista. Yritän kuunnella niitä ihmisiä, jotka ovat ryhmissäni, että mihin he haluavat mennä. Toki olen opettaja ja asetan tavoitteita ja ennakoin, mutta kuuntelen myös heitä, mihin he ovat valmiita ja mitä he haluavat saavuttaa. Onhan mulla toki unelmia, mutta olen saavuttanut jo enemmän kuin odotin. Uranvaihtokin on vaatinut paljon ja ottanut paljon, mutta olen tosi onnellinen myös, että tein sen ja olen tässä nyt. Kaikki sen päälle on vain bonusta. Varman ja vakaan vaihtaminen taiteeseen ei häntä enää huikaise. Oikeastaan, epävarmuus on myös aika mielenkiintoista. Se tanssijan identiteetti, sekin on tulemisen tilassa. Teos ja tanssi kerrallaan. Ja Koivula-Pukkila tanssii, joka päivä. – Joku sanoi, kun korona tuli, että nyt ei enää yhtään tiedä mitä on tulevaisuudessa. Mietin vaan itsekseni, että olen elänyt sellaista jo kaksi vuotta tässä, etten oikein tiedä mitä kaikkea teen taas ensi kuussa. Olisihan se kiva tavallaan, jos aina tietäisi, mutta toisaalta, se ettei aina niin tiedä, se luo niitä mahdollisuuksia ja jännitystä, että mitäs minä seuraavaksi kokeilisin. Ei kaiken tarvitse olla niin käsikirjoitettua. Luotan eniten: Omaan puolisooni, Heikkiin. Ja siihen, että elämä kantaa ja voi kuunnella sydämen ääntä. Pidän kehossani eniten: Siitä, että saan kehoni liikkeelle. En ajattele kehoani minään erillisinä saarekkeina, että tykkäisin vain vaikkapa varpaistani, vaan olen onnellinen siitä, että voin hengittää ja liikuttaa koko kehoani. Se ei ole itsestään selvyys. Minulle rohkeus on: sitä, että voi toteuttaa itseään. Että ei tarvitse miettiä mitä muut sanovat tai ajattelevat, vaan tekee sitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu muita vahingoittamatta tai kyynärpäitä käyttämättä. Saan voimaa: toisista ihmisistä ja heidän innostuksestaan ja loisteestaan.