Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Pauli Karmala kirjoittaa äijärunoja Noormarkusta, uutuuskirjan puhuja on porilaisen miehen perikuva

Kirjat Pauli Karmala. Kuutamopeura. Books on Demand 2019. 68 s. Noormarkkulaisen Pauli Karmalan (s. 1979) viides runokokoelma Kuutamopeura liikkuu runoilijan edellisten teosten tapaan lähellä arkea, luontoa ja ihmistä. Karmalan aiemmat teokset ovat Valkoisen hevosen uni (2009), Tihku (2010), Lyhyen kesän lapset (2012) ja Ukko (2014). Uutuuskokoelma alkaa ylväällä kuvalla maailman luomisesta. Maaäiti Gaia on kylvyssä Sandön hiekkarannan edustalla Kemiössä, meri velloo ja saaret saavat syntynsä. Siitä siirrytäänkin nopeasti kotoiseen Poriin, sen nykyaikaisiin maisemiin ja ihmisiin. Runopuhuja on porilaisen miehen perikuva, joka havainnoi ympäristöään ja muita ihmisiä käytännöllisesti. Kun aamuaurinko paistaa Lavian suunnasta, äijä katsoo peiliin: harmaat partakarvat eivät ole vähenemään päin. Kun katsoo ulos, sama harmaus on pilvinä taivaalla. Pilvien välistä kajastaa hetkittäin valoa, joka laittaa ajatuksen pyörimään: ”Hetken luulen, että nyt on tulossa suuri ajatus, / mutta ihan samanlainen tämä aamu on / kuin neljäkymmentätuhatta edellistä / ja neljäkymmentätuhatta seuraavaa, / riippumatta siitä, / olenko niitä nähnyt, / tai olenko niitä näkevä.” (s. 7) Nelikymppinen äijä valmistelee kotonaan runoja, kasvattaa lapsiaan ja puuhailee askareitaan. Hän katselee legolaatikkoa, jonka äärellä tuli aikoinaan istuttua liian vähän. Äijä muistaa pelastuneensa kolmivuotiaana Kokemäenjoesta kuin ihmeen kaupalla, suojelusenkelin tai jonkin muun pelastamana. Toisinaan tulee illalla riita vaimon kanssa, aamulla hiljaisuus, joka loppuu puoleen päivään mennessä kuin vanhan kaavan mukaan. Iltaisin nukkumaan mennessä äijä miettii tulevaa vanhuutta, jolloin pelkkä kädestäpitäminen tuntuu seksifantasialta ja jolloin palataan aimo askelin takaisin lapsuuteen. Hylkäävätkö lapset ja varsinkin lastenlapset papan ja mummun, jättävätkö yksin keinumaan iltauutisten ääreen? Odottaako yöpöydällä jonakin päivänä kaipuu, jonka äärellä on katkera ruveta yöunille? Äijäpuhujalla tuntuu olevan pienoinen keski-iän kriisi, jonka valtaamana hän pohtii menneitä valintojansa: ”katson tekoja / omiani ja muiden, / syitä ja seurauksia, / aisteja, jotka johtavat mihin johtavat / viettejä ja vaistoja, joista voi kaivaa esiin motiivit” (s. 20) Karmalan lauseissa on monta kirkasta, aforismimaista oivallusta: ”Lapset joutuvat maksamaan kolmanteen ja neljänteen polveen isiensä ja äitiensä hyvistä yrityksistä.” ”Parhaansa on tehnyt joka ainoa vuosikerta isyyttä ja äitiyttä.” tai: ”Hyvään runoon tarvitaan kiimaa ja huumaa.” Karmala pohdiskelee sivulauseissa vanhaan tapaansa yllättäviäkin asioita. Puhujalle historia on moraaliton. Se ei tunne käsitystä oikeasta ja väärästä, viisaasta tai tyhmästä. Uskontoa sivutaan kerran jos toisenkin, Jumalaa, joka antaa aurinkonsa paistaa niin pahoille kuin hyville. Pitkään hiottu kieli on iskevän lyhyt, sanoja ei paljon viljellä. Odottelen yhä Karmalan proosa-avausta novellistina tai romaanikirjailijana.