Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Vaalikone Tähtijutut Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Hippokisojen maalisuoralla iski huoli kavereista

Isiä ja äitejä kuhisee lastensa ympärillä. Lumi narskahtelee toppalenkkareiden alla, kun pulleita kintaita sovitetaan suksisauvojen lenkkeihin. Kengät potkaistaan rautasiteisiin, jotka vingahtelevat aina kiinnityksen yhteydessä. Isä pujottaa kaulaani puuvillaisen numerolapun, jossa komeilee isolla numero 6. Se on vähän piukka ja pieni pipopääni ei meinaa mahtua siitä ensin läpi. Sitten oranssit kangasnarut kiedotaan kylkien alta kiinni ja solmitaan kainaloihin rusetille. Täytyy tehdä kaksoisrusetti, ettei solmu aukea matkalla. Vaalean numerolapun rinnassa on mehutahra. Se tuo varmasti onnea. Olemme Noormarkun Kirkkokallion pururadalla ihan oikeissa hiihtokilpailuissa. Näitä kutsutaan ”hippohiihdoksi”. Varmaan siksi, että näytämme pieniltä hipoilta. Miksiköhän ne kutsuvat aikuisten hiihtokisoja? Kuuluttaja kuuluttaa nimemme vuoron perään kannettavasta kovaäänisestä ja lähtö näyttää tulevan kaikille vähän yllätyksenä. Isä tuuppaa pepusta minut liikkeelle ja sitten mennään. Liikuttelen suksia ja sauvoja ees ja taas ja etenen aika vauhdilla. Ylämäessä tulee jo pikkuisen hiki. Numerolapun toinen kainalokin aukeaa tuplarusestista huolimatta. Voi itku. Pysähdyn ihmettelemään auennutta solmua. ”Ei se haittaa”, joku huutaa ja patistaa jatkamaan matkaa. Minua se kyllä aika lailla haittaa. Osaisinpa tehdä rusetin. Kierrämme kokonaisen kilometrin lenkin. Isoin mäki oikaistaan alta. Välillä pelottaa, että olen varmasti eksynyt, kun ketään kavereita ei näy. Aina seuraavan mäen takaa pilkahtaa esiin kuitenkin joku aikuinen. Ne kaikki kannustavat ihan kamalasti ja huutavat hop hop ja taputtavat vimmatusti nahkakintaat kädessään. Katselen eteen ja taakse, mutta kavereita ei näy missään. Matka taittuu nopeasti ja pian olen taas siellä mistä kilpailu alkoi. Maaliin ei ole enää pitkä matka mutta kavereiden kohtalo huolettaa. Jään maalisuoralle odottamaan ja pian muita alkaakin taas näkyä. Isä huutaa ihan kamalasti, että ”mene mene”, mutta minusta on mukavampi mennä yhdessä maaliin. Sitten voi juoda mehua ja syödä makkaraa. Päästän pari kaveria ohitse ja odotan viimeisenä tulevaa. Sitten hiihdämme lumeen piirretyn punaisen viivan yli. Saamme palkinnoksi penaalit, Pätkikset ja heijastimet. ”Ihan hyvin se meni, ensi kerralla hiihdät suoraan maaliin asti”, isä ohjeistaa. Ajanjakso joulusta kevääseen on karmaisevan pitkä. Pääsiäinen on ensimmäinen varovainen lupaus kesästä mutta siihenkin on vielä hyvän aikaa. Kimmeltävät pakkaspäivät ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Kesää ei kannata jäädä odottamaan, vaan tehdä jokaisesta päivästä elämys. Ota niskalenkki arjesta ja haasta itsesi. Tee jotain ihan uutta. Elämän laduilla ei eksy, mutta varmasti yllättyy iloisesti. Kannustajia riittää ja maaliviivan voi aina ylittää yhdessä.