Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Kulttuuri Porilaine Testit ja visat

Käytin muutaman viikon kainalosauvoja ja silmäni aukesivat – Onko kohteliaisuus täysin unohtunut?

Vasemman jalkani pohjeluu murtui nilkan yläpuolelta kiekkohöntsyissä muutama vuosi sitten. Sehän tiesi usean viikon kepittelyä "kainalosauvoin" kivun liennyttyä sellaiselle tasolle, että aloin edes ajatella kodin ulkopuolella könyämistä. Päivä päivältä kipsin ja keppien kanssa kulkeminen sujuvoitui ja ketteryys lisääntyi. Samaa vauhtia lisääntyi hämmennykseni muiden kulkijoiden liikkumisesta. Luulisi, että jokainen näkee jo kaukaa, että tuo ihminen liikkuu huonosti ja sillä on kepitkin apuna. Kaikki merkit olivat ilmassa liikuntarajoitteisuuteni huomaamiseksi. Könkkäsin rytmikkäästi heiluen ja kipsijalka koukussa, mutta silti kymmenet ja taas kymmenet kulkijat kävelivät päin, osuivat keppeihini ohi kiitäessään, tönivät takaa ja pomppivat eteen juuri sen etenemisheilahduksen aikana. Erityisen paljon harmitti keppeihin polkeminen ja "potkiminen". Ei se varmaan tahallista ollut, mutta parilla ensimmäisellä kerralla yllätyin ja olisin voinut kaatua. Lopulta oli pakko uskoa, että tämä on maan tapa. Alta pois invalidit ja muut tientukot. Opin kuuden viikon aikana varomaan näitä kamikaze-kävelijöitä, joille keppien kanssa kulkeva oli kuin ilmaa. Keskittyminen meni omaan pystyssä pysymiseen, joten kertaakaan en ehtinyt pysäyttää tyyppiä kysyäkseni oleellisen kysymyksen. Miksi kohtelet toisia ihmisiä näin? Mikset voinut puolta metriä antaa tilaa liikuntarajoitteiselle? Mikä sinua vaivaa? Toisaalta tiedän, mitä olisi ollut vastaus. "Sori, en mää huomannut." Tai: "Eihän tässä mitään sattunut." Tai jotain muuta jonnin joutavaa. Tosiasia on, että liian moni meistä kulkee liikaa vain omaan napaan tuijottaen. Luultavasti näiden ihmisten toiminta on kaikilla elämän aloilla samanlaista: minä, minä, minä, muita en huomaakaan. Se ei ole oikein. Liikuin kepeillä vain kuusi viikkoa. Ajatelkaa heitä, jotka tarvitsevat keppejä, pyörätuolia tai muita apuvälineitä jatkuvasti tai muutoin vain kulkevat hitaasti. He kokevat tuota polkemista vuodesta toiseen. Ole ainakin sinä ihminen ihmiselle ja ota heikkokulkuiset huomioon. Minä uskon, että me pystymme siihen. Voimme ottaa heikommat suojaamme ja kasvattaa kaikkien huomaavaisuutta. Pitää vain avata silmät ja katsoa. Katsoa toista. Ehkäpä minä taidan perustaa silmälasiliikkeen. Sen motoksi voisi tulla: "Osta lasit, niin loppuu se törmäily!" Kirjoittaja on toimittaja. Alta pois invalidit ja muut tientukot.