Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu MM-kiekko Eurovaalikone Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri Eurovaalitulos

Sumea impulssiviidakko kirkastuu hitaasti Rauman taidemuseon yhteisnäyttelyssä

Kuvataide Toisaalla . Tapio Haapala, Mollu Heino, Arja-Riitta Ihalainen, Kirsi Jaakkola ja Samu Raatikainen Rauman taidemuseossa 12. toukokuuta saakka. Viiden taiteilijan Rauman taidemuseoon pystyttämä ryhmänäyttely keskittyy itsenäisiin, toisiaan seuraaviin kokonaisuuksiin, joille museon huonejako luo omat rajansa. Kirsi Jaakkola , Arja-Riitta Ihalainen , Mollu Heino , Tapio Haapala ja Samu Raatikainen operoivat suurikokoisilla teoksillaan pääosin taidemuseon alakerrassa. Taide ottaa aiempaa rajatumman näyttelytilan tarkasti haltuun; mukana on monipuolisia maalauksia, tilateoksia ja käänteentekevä yllätys. Toisaalla -näyttelyssä ollaan jonkin oivalluksen äärellä, kulkemassa kohti ajattelun logiikkaa. Teokset avautuvat vaihtelevasti, kutsuvat katsojaa osallistumaan, haastavat pääsääntöisesti älylliseen keskusteluun. Kirsi Jaakkolan työ on aseteltu liikuteltavaksi lattialle. Näyttelykävijä voi liu’uttaa värikkäiksi raidoitettuja puulevyjä limittäin ja lomittain, jolloin erikokoisista maalauspinnoista muodostuu tilaa rytmittävä palapelimäinen kokonaisuus. Arja-Riitta Ihalaisen epäsymmetristen telttamajojen maalauspinnat taas on tarkoitettu katseen kulutettavaksi. Samu Raatikaisen teoksista on mukana monumentaalisia sekatekniikkaa hyödyntäviä maalausabstraktiota, kun taas Mollu Heino vastaa tutuista sumuisensävyisistä maisemista. Näyttelyn jäsennellyintä tarjontaa edustaa Tapio Haapalan massiivinen ovenkahvainstallaatio Ei paluuta – No Return (2019). Mittasuhteiltaan Liisan Ihmemaan kulisseiksi sopiva työ tuo mukanaan kaivatun poikkeaman maalauksista. Sen pääroolissa loistavat ruuvit ovat rempallaan. Arvoituksellisen oven takaa hohtava valo ohjaa katsojan ajattelua – kenties teoksen takaa löytyy vallitsevalle ajalle vieraantuntuinen ihme, toiveikas tulevaisuus. Onneksi nämä jättiläisen kouraan mitoitetut teoselementit tekevät näyttelyssä vielä kolmannen tulemisensa ja kiertävät hymyävän katsojan lopullisesti pauloihinsa. Sumean impulssiviidakon läpi hamuan kohti verkkaisesti kirkastuvia merkityksiä – mikä on teosten olemassaolon syy, ja miten ne tahtovat maailmaa kommentoida? Enemmän prosesseihin kuin valmiisiin sisältöihin tukeutuva tuore teosaines vaatii katsojalta viitseliäisyyttä: aiheet ovat vasta tekeytymässä, vielä keskeneräisiä ja määrittelemättömiä tekijöilleenkin. Näyttelykokonaisuudesta jää päällimmäisenä mieleen lakonisuudesta uhkuva kummastus: Missä katsojaa hersyvään dialogiin houkutteleva ilottelu? Miksi teokset eivät kutsu osallistumaan enempää? Kokonaisvaltainen ymmärrys näyttelystä syntynee kuitenkin, jos tutustuu näyttelytiedotteisiin ja taiteilijoiden mietteisiin: Ehkä näyttelyn kanssa on kommunikoitava enemmän älyn kuin aistien tasolla. Suurikokoisten töiden parista näyttelykierros jatkuu lopuksi vielä taidemuseon toiseen kerrokseen, peruskokoelman keskelle. Nyt alkaakin tapahtua! Mollu Heinon elegantti maalaus sopii hienostuneeseen salonkiin loistavasti, mutta miten hienosti Tapio Haapalan roosansävyiset jättiläisruuvit sievän pöytäryhmän keskellä makailevatkaan! Eikä tässä kaikki. Samu Raatikaisen työ kulman takana on vielä rouheampi väliintulo, joka tuo esille nautinnollisen kitkaista vuoropuhelua historian ja nykyhetken välille. Kolmen taiteilijan leikillinen tunkeutuminen museon pysyvään kokoelmanäyttelyyn onkin loppuhuipennuksena paitsi yllättävä veto, myös tuoreen ryhmänäyttelyn parasta antia. Toisaalla saa näyttelynimenä siksi alkuperäisiä assosiaatioita nokkelamman merkityssisällön. Vain yhtä kirjainta vaihtaen katselmus saisi kenties vieläkin osuvamman otsikon. Toisaalta ei puhutteleva kuvataide lopulta sanaleikkejä kaipaa – siihen riittää ilmaisuvoimainen visuaalisuus. Siksi jokaisen on nähtävä itse.