Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Kulttuuri Porilaine Pori Jazz

Perusporilainen panee varovasti käden olalle ja murahtaa epämääräisesti, ja koskeminen voi olla vaikeaa – "Vieläkään kättely ei suju minulta aina täysin luontevasti"

"Miestenkin kesken halataan surun ja oikein ison ilon hetkinä" Kuka: Jari Pajukoski, 62 Työskennellyt 42 vuotta ahtaajana Mäntyluodon satamassa, menossa kuudes kausi vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettuna Perhe: vaimo, kolme aikuista poikaa ja viisi lastenlasta "Olen sen ajan lapsia, jolloin koskettaminen ei ollut yhtä yleistä kuin nyt, ei edes kättely. Vieläkään kättely ei suju minulta aina täysin luontevasti, toisin kuin esimerkiksi pojiltani. Muita kuin oman perheen jäseniä halaan harvoin, mutta olen vuosien myötä siihenkin vähän oppinut. Tuttuja naisia voin halata tervehtiessä. Miesten kesken halaaminen rajoittuu surun ja oikein ison ilon hetkiin. Ranskassa käydessä se poskisuudelmien vaihtaminen ei oikein minulta sujunut. Omia lapsia tulee silloin tällöin taputeltua ja halattuakin, vaikka ovat jo sellaisia karvaisia äijiä. Lastenlasten kanssa se kuuluu asiaan. Hekin halivat ja pussaavat pappaa vähintäänkin, kun ovat lähdössä. Myös vaimon kanssa vaihdetaan pusu aina, kun toinen lähtee ovesta ulos. Tai no, ei nyt sentään roskapussia viedessä. Minua itseäni on kosketettu mielestäni riittävästi myös lapsena. En koe jääneeni mistään paitsi, vaikka isä oli pitkään kaukana. Olin oikea mamman poika, siis äidinäidin. Taatusti minua on pidetty sylissä. Omaa äitiäni halasin vielä aikuisena, varsinkin kun hän sairasti viimeisinä vuosinaan. Minuakin saa tätä nykyä koskettaa myös vieraampi henkilö. 16-vuotiaana, kun olin töissä osuusteurastamolla ja omasta näkökulmastani "vanhat ämmät" taputtelivat, en tykännyt. Se oli kamalaa. Olen mukana myös kolmessa slaavilaisessa seurassa. Niiden maiden kulttuuri on halailun suhteen erilainen kuin meillä, eikä se minua haittaa. Mutta karvasuitten äijien kanssa en kyllä pussaile, siinä kulkee raja. "Hoivakoteihin koskettajan virkoja?" Kuka: Elina Wallin, 38 Porilainen yrittäjä ja murreihminen Perhe: puoliso Karri sekä tytär Lahja, 1 v. "Minulle muiden koskettaminen on helppoa. Omaa perhettä halailen jatkuvalla syötöllä. Muuten halaan kaikkia tuttujani, mutten sentään hyppää tutun kirjastontädin kaulaan kirjaa lainatessa. Halaamiskulttuuri on Suomessa aika uutta, ja halailen itsekin enemmän kuin nuorempana. Joskus vaikkapa kokouksen alussa syntyy epätietoisuuden hetkiä, kun on tuttua porukkaa, muttei halaaminen tunnu siinä yhteydessä oikein sujuvalta. Kättely taas olisi liian virallista. Miten sitten kuluisi toimia? Myös minua saa halata, sillä lähtökohta on, että tykkään tosi paljon kaikista ihmisistä. Toisaalta asetan myös rajoja sille, kuinka lähelle minua saa tulla. Esimerkiksi marketeissa asioidessa katson, että kärry suojaa selustaani, kun tutkailen hyllyjä. Etupuolta pystyn tarkkailemaan itse. Ehkä se tarve juontuu osin hajusteallergiastani. Perusporilaisuudesta luotuun kuvaan ei lainkaan sovi halailu. Korkeintaan se voi tapahtua toinen käsi olalle ja epämääräinen murahdus -tyyliin. Olen "oikea porilainen", mutta tuohon muottiin en oikein sovi. Olin monta vuotta yksin, yksinäinenkin. Kun aloitin parisuhteen, koskettaminen lisääntyi tietysti huomattavasti. En ollut muistanutkaan, kuinka hyvältä se tuntuu. Aloin samalla miettiä, kuinka ihmisen kokema koskettaminen usein vähenee ikääntymisen myötä. Milloin se tapahtuu? Lopulta koskettaminen muuttuu hoitamiseen liittyväksi. Pitäisiköhän hoivakoteihin perustaa ihan erillinen koskettajan virka? Sodan jälkeen syntyneet vanhempani kasvoivat erilaisessa koskettamiskulttuurissa kuin nykyinen. Se näkyy vaikka siinä, että televisiota katsoessa istutaan tiukasti omilla tuoleilla. Me taas miehen ja tyttären kanssa asetumme television eteen yleensä yhdessä läjässä. Lapsuudessa olisi tuntunut pöyristyttävältä, jos omien vanhempien ikäiset ihmiset olisivat kaupungilla kulkeneet käsi kädessä. Puolisoni kanssa voimme tehdä niin, mutta kyllä sekin vähän naurattaa. "Koskettamaan oppii harjoittelemalla" Kuka: Matti Santahuhta, 37 Musan Salaman valmennuspäällikkö Perhe: avovaimo ja viikon ikäinen tytär "Muiden koskettaminen on muuttunut minulle sitä helpommaksi, mitä paremmin olen oppinut tuntemaan itseäni. Koskettamaan oppii myös harjoittelemalla. Halaan tietysti omaa perhettä ja välillä myös kavereita ja kollegoita. Nykyään voin halata pelaajiakin. Viisi kuusi vuotta sitten tapa ja tottumus oli sen suhteen vielä erilainen. Pelin jälkeen ehkä sopi aiemminkin halata, ja maalin jälkeen ja muun menestyksen hetkellä se tuleekin luontevasti. Uskon, että halaamisen tapa on melko samanlainen eri urheilulajeissa, mutta naisjoukkueissa halataan varmasti enemmän kuin miesten porukoissa. Myös Suomessa on tietoisesti tuotu muun muassa joihinkin jalkapallojoukkueisiin tapaa halata ja kätellä toisia. Valmennuksessakin se tulee esiin, varsinkin nuorten kohdalla. Esimerkiksi konfliktin jälkeen voidaan halataan. Koskettaminen kuuluu ihmisen arkeen ja sitä voi siis opetella. Minusta ei voi vetäytyä sen taa, että minä nyt vain olen tällainen, etten osaa, tai että satakuntalaiset ovat juroja. Tutkimustuloksetkin kertovat, että koskettaminen ja kosketetuksi tuleminen tekee hyvää. Sen voi nähdä jo meidän pikkuisesta. Minua itseäni saa koskettaa. Se on ihan ok, lisääkin sopisi. Halaamisen pitää aina olla kuitenkin aitoa, eikä sillä pidä esimerkiksi esittää ulkopuolisille jotain. Halattavakin kyllä huomaa, jos halaaja feikkaa eikä tunnetta ole mukana. Olisi hyvä puhua edelleen myös sodan vaikutuksista Suomessa, tiedostaa sukupolvien yli ulottuvia asioita. Omat pappani ovat sodan käyneitä miehiä, eikä heillä tosiaan ollut tapana halailla. Onneksi välittäminen kävi ilmi muutenkin. Se ei jäänyt epäselväksi. Suomalaisten tunnehistoriaa ovat muovanneet muun muassa sotavuodet ja lasten kosketusta kaihtavat kasvatusperinteet, kertoo Itä-Suomen yliopiston ja Tampereen yliopiston yhteinen tuore tutkimus, joka perustuu kosketuselämäkertoihin. Monet vanhemmista kosketuselämäkertojen kirjoittajista kertoivat kärsineensä tunnepitoisesta kylmyydestä, johon on liittynyt kokemus kosketuksen puutteesta. Yhteiset tunnepitoiset traumat ovat siirtyneet myös nuorempiin sukupolviin, vaikka sekä lastenkasvatusopit että yleiset kosketustavat ovat viime vuosikymmeninä muuttuneet huomattavasti. Osalle tutkimukseen osallistuneista kirjoittajista kosketus merkitsi myönteistä voimavaraa. Usein nämä kirjoittajat olivat nauttineet rakkaudellisesta ja hellästä kosketuksesta eri elämänvaiheissaan. Toisille kosketus on tarkoittanut pääosin väkivaltaa ja nöyryytystä, ja kosketusmuistot ovat toistuvasti traumaattisia. Tutkimuksen tekivät kulttuuriantropologian yliopistonlehtori Taina Kinnunen ja tutkija Marjo Kolehmainen.