Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Tähtijutut Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Paljonko tästä kehtaisi pyytää? – Käsityötä arvostetaan nykyään yhtä paljon kuin halpakaupan t-paitaa

Ala- ja yläkoulun käsityötunnit olivat minulle tuskaisia, sillä en millään oppinut neulomaan villasukkia. Ensimmäinen yritelmäni kariutui kantapäähän, jota en koskaan saanut onnistumaan. Niin sanottu ”sukkani” olikin lopulta yhtä päättymätöntä, raidallista vartta. – Tehdäänkö tästä vaikka niskatyyny, opettajani ehdotti hienotunteisesti ja antoi vanua, jolla voisin täyttää epämääräisen villaputkilon. Nyt monta vuotta myöhemmin, talven ollessa lähes yhtä kylmä ja luminen kuin joskus lapsena, villasukkien neulomisen taidosta todella olisi hyötyä. En edelleenkään osaa tehdä kantapäätä, mutta vastoin kaikkia odotuksia opettelin myöhemmin aikuisiällä virkkaamaan. Puolikkaan tilkkupeiton ja muutaman pienemmän projektin jälkeen uskallan väittää, että sotkuinen lankakerä on melkein maailman ärsyttävin asia. Vielä isompi maanvaiva kuitenkin ovat ihmiset, jotka ajattelevat, ettei käsityöstä tarvitse maksaa kunnolla. Uudesta harrastuksestani intoutuneena liityin kaikkiin mahdollisiin virkkausta käsitteleviin Facebook-ryhmiin. Niissä minua vastassa oli kakku- ja leivontaryhmistä entuudestaan tuttu ilmiö: moni ei tunnu tietävän, kuinka paljon rahaa omasta työstään kehtaisi pyytää. Epävarmuus näyttää kumpuavan huonoista kokemuksista. Asiakas on tarjonnut kymppiä usean tunnin työstä, toinen olettanut saavansa tuotteen ilmaiseksi ja kolmas alkanut tinkiä jo etukäteen sovitusta hinnasta. Missä vaiheessa kädentaidot muuttuivat niin arvottomiksi, ettei niistä voi veloittaa muuta kuin ehkä käytettyjen materiaalien hinnan? Mihin unohtuivat käsityön ainutlaatuisuus ja sen tekemiseen käytetty aika? Ihmiset ovat niin kertakäyttökulttuurin turruttamia, että kynnys maksaa on noussut – siitäkin huolimatta, että maksamalla hieman enemmän olisi mahdollista saada ajan hammastakin kestävää laatua. On ironista, kuinka valmis moni on juoksemaan halpavaatekaupoille jokaisen neljästi vuodessa vaihtuvan malliston perässä, mutta käsin tehdyn tuotteen kohdalla kyseenalaistaa sen arvon. Kolauksen saa samalla myös kädentaitaja, jonka kykyjä vähätellään asettamalla käsityöt samalle linjalle halpatavaran kanssa. Miksi emme ketjuliikkeen kassajonossakin kysyisi itseltämme, mistä oikein maksamme, kun pulitamme vitosen uudesta t-paidasta? Tuskin mistään kovin eettisestä tai kestävästä. Kirjoittaja on Satakunnan Kansan avustaja, joka toivoo oppivansa neulomaan kokonaisen villasukan.