Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tulospalvelu Satakunta Tähtijutut Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Kevyttä pintaviihdettä: Luvialaisten Kulkurin valssi sujuttelee musiikkipitoisena romanttisena komediana, josta jännitys ja syvyys puuttuvat

Teatteri Kulkurin valssi Teksti Joel Elstelä. Ohjaus Aa-Pee Söderdahl. Päärooleissa Veikko Pukkila, Tiina Karlsson. Tasalan Talviteatterin ensi-ilta 25. tammikuuta Luvian Tasalassa. Kepeästi poreilevaa pintaviihdettä – sitä tarjoaa Luvian oiva teatteriryhmä Kulkurin valssillaan . Näytelmä ei vahingossakaan tavoittele syvempiä tasoja, vaikka niillekin tarina antaisi mahdollisuuden. Useimmille kertomus on tuttu vuoden 1941 elokuvaversiona, jossa Tauno Palo ja Ansa Ikonen näyttelevät ikoniset roolit. Suomalainen Arnold pakenee kotimaahansa ammuttuaan venäläisen ruhtinaan kaksintaistelussa. Hän omaksuu kulkurin roolin ja lyöttäytyy ensin sirkuslaisten, sitten mustalaisten matkaan. Lopulta hän saapuu kreivin kartanoon, jossa tosirakkaus odottaa. Veikko Pukkila kuljettaa esitystä pääroolissaan luotettavasti, ja hänen laulunsa kajahtaa useaan otteeseen komeasti. Dramaattisimmat tilanteet kuitataan kuin ohimennen, ja pian on taas hymy kasvoilla. Näytelmä ikään kuin muistuttaa katsojaa siitä, että jännitys sikseen – musiikkikomediasta tässä on kyse. Pelimannihenkinen yhtye säestää lauluja ja elävöittää näytelmän muitakin kohtauksia miellyttävän orgaanisella ja monipuolisella soitannollaan. Lauluvoimaa irtoaa näyttelijäkaartista, ja muutamassa joukkokohtauksessa on sekä koreografiat että stemmalaulut trimmattu ihailtavan tiukoiksi. Ohjaaja Aa-Pee Söderdahl vie tunnelmaa paikoitellen pöhkömmän komedian suuntaan. Esimerkiksi Markus Helminen Arnoldin aisaparina Valentinina ja Reija Katajisto sirkustirehtöörinä revittelevät hilpeästi. Täyden karikatyyrin tarjoaa Matti Tarkkasen esittämä Eric, jonka on määrä mennä naimisiin Arnoldin rakkauden kohteen Helenan kanssa. Hupaisa rooli on Tarkkasen hanskassa, mutta hahmon hössötys saa loppupuolella vähän liikaakin tilaa. Heikoimmilla hetkillään näytelmä on melkoista silppua. Toisesta klassikkoelokuvasta napattu Vaimoke -kappale on lätkäisty tarinan lomaan ilman minkäänlaista yhteyttä muuhun näytelmään. Parilla alatyylisellä sanailulla kosiskellaan yleisöstä helppoja nauruja. Lopulta ei-niin-jännittävä pakotarina pelkistyy kolmiodraamaksi, jonka lopputulos on ennalta täysin selvä. Syvyyden puutteesta huolimatta luvialaiset ovat mitä todennäköisimmin onnistuneet tavoitteessaan. He tarjoavat sujuvasti etenevää, musiikin ryydittämää romanttista komediaa, joka viihdyttää keskivertokatsojaa eikä anna tälle liiemmin pohdittavaa loppuillaksi.