Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Tähtijutut Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Ihmisen aiheuttama ympäristötuho on maailman huonoin esitys – Ida Sokan ja Jenni Karhapään näyttely fantasioi aikaa ennen ja jälkeen ihmisen.

Kuvataide Maailman synty ja tuho! Ida Sokka & Jenni Karhapää 24.1. saakka. Galleria 3h+k, Itsenäisyydenkatu 47, Pori, avoinna ke-pe 12-18, la-su 12-16. Kun näyttely lupaa jo otsikossaan kattaa maailman synnyn ja tuhon, voi siltä odottaa kunnon ryminää. Sikäli luvassa on pienoinen pettymys. Keskikokoisten teosten kavalkadi ei herkuttele suoranaisella spektaakkelilla, vaan luottaa maalauksen voimaan. Otsikko ei silti viittaa teosten laatuun, vaan meidän koko ihmiskunnan yhteiseen epäonnistumiseen. Jenni Karhapään (s. 1984) ja Ida Sokan (s. 1988) teokset käsittelevät maailman vaiheita tarinallisina ilmiöinä. Sokan maalauksista kuultaa jopa raamatullinen, kauneutta tavoitteleva ilmaisu. Kostea sivellin luo mehevää utua ja valoilmiöitä. Se kuvittaa ihmislähtöistä ideaa siitä, miten alkumeret, akritarkit ja muut varhaiset luonnonilmiöt olisi voinut kokea omana aikanaan paikan päällä. Vauvamies tuo ilmestymisellään arkisen kuprun ylevään tarinaan. Pienokainen imee tuttia ja tapittaa kelmein kasvoin, vain hetki kuun synnyn jälkeen. Alkuräjähdys ja vimmainen luomistyö rinnastuvat ihmissuhteisiin ja lemmenpurkausten perhepoliittisiin seurauksiin.     Jenni Karhapään teokset ottavat kantaa ihmiskeskeisen maailman loppulukuun. Tarinaa sadullistetaan eläimillä. Vesisiippa ja kuukkeli putkahtavat kuviin ulkopuolisten kertojahahmojen tapaan. Vinttikoira juoksee maisemaan kuin odottamaton vieras näyttämölle. Avainteokseksi nousee Ensi-ilta avohakkuualueella . Esiripun takaa aukeaa kuolleeksi kaluttu, valossa kylpevä maisema. Ympäristötuho etääntyy näytelmäksi, jossa kaikki tapahtuu katsojasta riippumatta. Evoluutio on maailman hienoin esitys, kuten Richard Dawkins (s. 1941) kirjoitti. Jenni Karhapään teokset käsikirjoittavat ennenaikaisen lopun ihmisen roolille tässä esityksessä. Kun Sokan teokset kaihosivat prekambrisia näkyjä, Karhapään maalaukset fantasioivat ihmisten itsetuhon jälkeistä aikaa. Se kuvataan melko tuoreeltaan, kulttuurimme kulisseissa. Eläimet toimivat söpöinä viestintuojina ja rauskut uivat uponneen temppelin ohi. Leikkisästi muotoiltu ajatus siitä, että olisipa veikeää nähdä, miltä ihmisen tuhon jälkeen näyttää, tuntuu kepeydessään keskeneräiseltä. Teokset näyttävät sivuuttavan sen, ettei tuho koske vain näyttämörooleja vaan myös yleisöä.