Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu MM-kiekko Eurovaalikone Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Cedercreutzin museon johtaja Henry Flinkman heittäytyi runojen vietäväksi – Esikoiskokoelmassa ihastuttavat painava sanonta ja hiotut säkeet

Kirjat Henry Flinkman: Muusa, hurtta ja muu väki. Mediapinta 2018. 113 s. Harjavallan Cedercreutzin museon johtaja Henry Flinkman julkaisi joulukuussa esikoisrunokokoelmansa Muusa, Hurtta ja muu väki . Taidokkaasti sommiteltujen runojen fokus on useimmiten runoilijan kotona, jossa vaimo ja koira saavat puhujan huomion: ”Minä kurkistin / salaa ovelta // siellä ne istuivat taas / hämärässä huoneessa // toisella tyytyväisenä / pää ensimmäisen sylissä // minun rakkaani / Muusa ja Hurtta //” (s. 50) Viisikymppinen Flinkman on harrastanut runojen kirjoittamista kymmenen vuotta eli oikeastaan koko sen ajan, kun hän on ollut museonjohtajana Harjavallassa. Runoilijan varsinainen ammatti ilmenee runoista muutaman kerran. Ulkoasultaan vaatimattomassa Mediapinnan pokkarissa ihastuttavat painava sanottava ja loppuun hiotut säkeet. Kun kaikki turha on poistettu, säkeet ovat lyhyitä ja teräviä kuin nuppineulat. Säkeisiin on sisällytetty paitsi runoilijan koko tähänastinen elämä lapsuusvuosista lähtien, myös tulevaisuuden näkymiä ja uhkakuvia. Aika kultaa muistot. Flinkmanin lapsuusrunot ovat lähinnä iloisia ja nostalgisia tuokiokuvia. Puhuja ei paisuttele muistojen synkkiä vivahteita. Seitsemänvuotias puhuja ei tiedä kuulevansa koulun pihalla tarinoita, jotka eivät ole aina totta. Niinpä syödyistä omenansiemenistä saattaa kasvaa puu vatsaan. Nuoruuden ystävyyttä kuvataan luonnonvoimana, joka ”tarttuu väliimme pehmeänä kuin kyläkaupan mansikkapurukumi”. Ystävyys, jonka toivoisi säilyvän läpi elämän, antoi puhujalle aikoinaan voimaa kestää arkea sadan perheen vuokrakasarmissa. Puhuja istuu vanhana äijänä ikätoverinsa kanssa kahvilassa, kun paikalle pölähtää parvi keskenkasvuisia poikia. Kun lapset kutsuvat heitä hampuuseiksi, hymy leviää vanhan miehen kasvoille: tuokin on tuttua jostakin kaukaa. Aikuisen puhujan elämässä on kaksi ylitse muiden. Muusa eli nainen saa osakseen monta rakkausrunoa Salomon Korkean veisun tyyliin. Hurtta eli koira on uskollinen vartija ja luotettava kumppani. Flinkmanin kokoelman alkuosa on rakkausrunojen sikermä, jossa puhuja vakuuttelee muusalle rakkauttaan kerran jos toisenkin. Onnellisen yhteiselon maksiimi tulee esiin Enemmän -runossa: ”En minä / sinua rakasta / tämä on / paljon enemmän // tiedätkö / sinä olet / minulle / kaikki” (s. 35) Rakkaan kanssa on mahdollista välillä unohtaa hetkeksi maailma, jättää se hetkeksi pelkästään muille. Öisin muusan nukkuessa runoilija rustaa valveilla runojaan. Kokoelman puolivälissä puhuja vaihtaa aihetta ja alkaa tarinoida kaapeistaan löytyvistä luista, ”uskaltaen muistaa ja ymmärtäen unohtaa”. Näkökulmat menneisyyteen laajenevat ja problematisoituvat. Välillä puhuja ottaa kaikkeen etäisyyttä nousemalla metallisille siiville ja ”lentäen päin edellistä päivää”. Samalla loikataan tietoisesti uuteen elämään, jossa vanha jää taakse ja painuu väkisin unohduksiin. Flinkmanin runopuhuja tietää rapistuvansa menneisyytensä mukana, kulkevansa kohti hiljaisuutta, ”jota kukaan ei tahtoisi vielä kuulla”. Runojen kirjoittaminen on hänelle kellumista outojen ajatusten hurmaavissa pyörteissä ja uusiin todellisuuksiin lentämistä.