Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Kulttuuri Porilaine Pori Jazz

Raumalaisen rockin ensyklopedia yllättää monella tapaa – yksi liittyy raumalaisyhtyeiden esiintymiskieleen

Tuomas Kaukomies: Nuorisokahvilasta nettiaikaan – Raumalaista rockhistoriaa 60-luvulta tähän päivään. Mikä on maailman ohuin rock-julkaisu? Raumalaiset rokkihitit kautta aikain. Vitsi on kulunut, mutta viime päivinä sen porilainen lausuja on saanut kakoa hämmentyneenä tyhjää Tuomas Kaukomiehen opuksen edessä. 559-sivuinen kirja kuuden cd:n kokoelmalla lataa sellaisen määrän raumalaisia rock-yhtyeitä, ettei ainakaan yrityksen puutteesta kanaalikaupungin rokkaajia voi syyttää. Seitsemän vuotta kirjaansa koostanut Kaukomies antaa kaikkien rock-kukkien kukkia. Paikoin tuntuu, että kirjaan ovat päässeet kaikki, jotka ovat joskus yläasteella Raumalla sähkökitaraan tarttuneet. Matalassa rimassa on puolensa. Osa yhtyeiden tarinoista ei lämmitä kuin lähisukulaisia, toisaalta se tuo esille omalla maanläheisellä tavallaan kuinka laajasti rokki on soinut myös pienessä rannikkokaupungissa. Käsitteeseen raumalainen rockyhtye Kaukomies suhtautuu varsin joustavasti, sillä mukaan on päässyt myös naapurikuntien yhtyeitä, kuten myös muualla muuttaneen raumalaisrokkarin myöhempien aikojen bändit. Onpa kokoelmalevyllä mukana Dave Lindholm , jonka Petin pienen linnun -klassikossa soittaa huilua kevyen musiikin raumalainen monitoimipuhaltaja Reijo "Takku" Ylinen . Tuomas Kaukomies etenee kirjassa kronologisesti vuosikymmenittäin. Ensiksi hän esittelee rockin kehityksen, sitten aikakauden raumalaisyhtyeet. Kaukomies ei sen tarkemmin analysoi, miten ajan kuva näkyy raumalaisessa rockissa, vaikka kirjaa lukiessa ja levyjä kuunnellessa sitä tulee pohtineeksi. Suuri osa kokoelman kappaleista on yhtyeiden ensilevyltä, minkä huomaa siitä, kuinka ilmeisinä esikuvat soivat. Vuosikymmenien aikana äänitystekniikka on kehittynyt samoin kuin rock suuntautunut melodisesta soitosta metallisempaan suuntaan. Kukin päättäköön, onko kehitys hyvä vai huono asia. Raumalla Bronx 409 -klubin isäntänä ja Sunrise -yhtyeen solistina tunnettu Kaukomies suhtautuu yhtyeisiin hartaana fanina. Kirja on elävöitetty runsaalla kuvituksella. Kritiikkiä Kaukomiehelle voi antaa siitä, että päätös lihavoida kaikki erisnimet samoin kuin kirjoittaa kursiivilla kaikki sitaatit tuo tekstiin turhaa sekavuutta. Ajoittain myös kiusaavat bändiesittelyt, joista osa on otettu suoraan levy-yhtiöiden nikkareiden mainosteksteistä. Historiikin vahvuus on sen mukana tuleva mahtava cd-boksi. Tuntemattomat yhtyeet saavat lisäväriä, kun heidän puheitaan ja tekojaan voi peilata itse musiikkiin. Raumalaisen rockin alku oli komea. Suomalaisen populaarikulttuurin kautta aikain ensimmäinen tenavatähti Vesa Enne oli Raumalta. Levyllä onkin tarjolla 12-vuotiaan Enteen laulama rock’n roll -kappale Nuori rytmi vuodelta 1959. Vaikka kappale on Reino Helismaan ja Toivo Kärjen käsialaa, rullaa se yhä mallikkaasti. Vaikka kokoelman todelliset raumalaiset rokkihitit taitavat jäädä siihen, on varsinkin ensimmäinen, 1970 -lukuun keskittynyt cd, paikoin heikosta äänentoistostaan huolimatta mainio. Tarjolla on niin Seidat-naistrion versiota Popcorn -instrumentaalista, Karman jytää, Esa "Nätsi" Rossvallin Woodoo-yhtyeen afrofunkia sekä Mellakan ja Pohjasakan punkkia. Yksittäisistä musiikkityyleistä väkevimmin Raumalla tuntuu eläneen 1970-luvun lopulla Suomeen tullut rockabilly. Blue Birdsin, Grippin' Breezin, Relax Trion ja Marie Celesten kappaleet kelpaisivat isompienkin kaupunkien rock-kokoelmille. Levyjen kappaleita kuunnellessa äimistelee, miten ihmeessä maine ja mammona on kiertänyt niin perusteellisesti kanaalikaupungin yhtyeet? Esimerkiksi TJ Saarisen aurinkoisella suomipopilla, SSB:n sekä Vieraiden Vieraiden suomirockilla, Wärtsilän iskelmähevillä tai Mustan Valon indierockilla olisi ollut musiikkinsa puolesta edellytykset suurempaankin suosioon. Tai miksi raumalaisyhtyeet eivät nousseet sen suurempaan suosioon edes omassa genressään, oli sitten kyse Eksplosionin hippifolkista, Surfin Dead Boysin garagebillystä tai Mind Abductionin metallista? Kaikenlainen menestyksen puute tekee Kaukomiehen kirjasta erilaisen rock-historiikin. Siinä puuttuu tyystin perinteinen levymyynnillä ja omalla erinomaisuudella kukkoilu. Vaikka kirjassa esitellään monta pitkäikäistä yhtyettä, on raumalaisbändien tarina varsin yhtenäinen. Nuoret pojat perustavat yhtyeen, jonka soittajat vaihtuvat taajaan musiikkimieltymysten mukana. Kun menestystä ei tulekaan, hiipuu innostus viimeistään siihen, kun osa soittajista lähtee armeijaan tai opintojen perässä muualle. Lopulta yhtye esiintyy harvakseltaan ja enemmänkin omaksi ilokseen. Jokainen voi itsekseen miettiä, johtuiko menestyksettömyys myös yhtyeen persoonallisuuden puutteesta, bändin syrjäisestä sijainnista Suomen (lue Helsingin) musiikkibisneksessä tai solistin kolkosta härmärockenklannista. Kokoelman yksi outo erityispiirre on viimeiseksi mainitussa yksityiskohdassa. Kun Rauma tunnetaan Suomessa kolmesta asiasta eli Lukosta, Vanhasta Raumasta ja murteesta, on siihen nähden yllättävää, ettei kahdeksassa tunnissa raumalaista rokkia kuule pätkääkään raumankielistä tulkintaa. Minkähänlaisen johtopäätöksen siitä voi tehdä?