Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Jouluhimmeli Satakunta Tähtijutut Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Euroopan turvallisimmassa maassa on toiseksi vaarallisimmat perheet – Suomessa lähisuhdeväkivalta on häpeäpilkku

Noin 30 prosenttia suomalaisista naisista kertoo kohdanneensa ahdistelua tai lähisuhdeväkivaltaa. Tilastot eivät kuitenkaan kerro koko totuutta, sillä lähisuhdeväkivalta on piilorikollisuutta, josta poliisin tietoon tulee vain osa. Väkivallan tekijänä on usein läheinen, luotettava ihminen kuten puoliso, aikuinen lapsi tai vanhempi. Lähisuhdeväkivaltaa tapahtuu kaikissa yhteiskuntaluokissa. Siksi asian käsittely uhrille on usein hämmentävää ja raadollistakin. Väkivalta voi olla henkistä tai fyysistä. Se voi alkaa alistamisesta, vähättelystä ja erilaisista henkisen väkivallan muodoista. Fyysinen väkivalta ja sen tuomat jäljet, kivut ja säryt ovat näkyviä vammoja, joista uhri joutuu keksimään tarinoita ja peittelemään jälkiä. Väkivalta voi usein olla toistuvaa (monista toisenlaisista lupauksista huolimatta) ja ajan kuluessa siitä tulee arjessa tapa ja "normaali" käytäntö uhrin alistuessa siihen. Lisäksi väkivaltainen esimerkki voi periytyä. Häpeä nostaa asiaa esille perheen ulkopuolisille on usein suuri ja siten avun saamiseen voi olla pitkä tie. Suomessa lähisuhdeväkivalta on häpeäpilkku, johon meidän tulee löytää tehokkaampia keinoja puuttua. Siksi on erittäin tärkeää, että ongelma on nostettu esille myös hallituksen tasolla. Sosiaali- ja terveysministeriö sekä sisäministeriö ovat ministereiden Saarikko ja Mykkänen johdolla perustaneet työryhmän selvittämään, miten Suomessa voidaan vähentää perheissä tapahtuvaa lähisuhdeväkivaltaa. Poliisin saamat kotihälytykset sekä ensihoitoyksiköiden hoitamat tehtävät paljastavat osaltaan väkivaltatapauksia. Tiedonkulku ja rikosilmoituksen kirjaaminen ovat ensimmäinen ja tärkein vaihe puuttumisessa. Pahoinpitelyrikokset ovat yleisen syyttäjän alaisia rikoksia ja se velvoittaa puuttumaan. Viranomaisten rooli asioiden paljastamisessa on merkittävä, mutta se vaatii tuekseen paljon myös muita toimia varsinkin silloin, kun kotihälytyksiä ei ole tullut eikä uhri ole uskaltanut tehdä rikosilmoitusta. Tärkeitä lenkkejä ovat koulun henkilökunta, terveydenhoitajat sekä lasten ja nuorten kanssa toimivat muut tahot, jotka saattavat kuulla tai nähdä jotakin, mikä herättää epäilykset. Jotta lähisuhdeväkivaltaa saadaan Suomessa oikeasti vähennettyä, kokonaisvaltaisia palveluita tulee kehittää edelleen. Hyvänä esimerkkinä tästä on turvakotipalvelujen rahoitus- ja järjestämisvastuun siirtäminen kunnilta valtiolle, jolla taataan yhdenmukaiset, tasavertaiset ja pidempijänteiset palvelut. On myös huolehdittava, että lainsäädäntö vastaa nykyaikaa ja antaa tarvittavat raamit puuttumiseen. Apua voi hakea myös oma-aloitteisesti, niin tekijä kuin uhrikin. Siksi on tärkeää, että meillä on jatkossakin matalalla kynnyksellä ja nimettömänäkin saatavia kolmannen sektorin ja järjestöjen tarjoamia palveluita. Lisäksi julkinen keskustelu ja ongelman esille nostaminen on merkittävää muutoksessa. Pelko ja turvattomuus eivät kuulu arkeen, siksi on toimittava. Yksikin lyönti on liikaa.