Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Jouluhimmeli Satakunta Tähtijutut Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Millai muute tarjosi jotain ainutlaatuista – Porissa testattiin täysin uutta esitystapaa

Millai muute -tapahtumassa pääsi jälleen tänä vuonna kokemaan ennennäkemätöntä esitystaidetta. Yleisö istui Valimo-salin keskellä ympyränmuotoisessa tilassa, valkoisten korkeiden kangasverhojen sisällä.  Esiintyjät liikkuivat verhon ulkopuolella, näkymättömissä muuten kuin varjoina valoa vasten. Verhojen sisäpintaan heijastettiin videotaidetta. Hiuksianostattavin osuus oli esityksen alkupuolella. Verhojen ulkopuolelta kuului erilaisia ääniä, jotka kiersivät esitystilaa: askelia, raahaamista, kauhistuneita henkäisyjä, naurua, hyräilyä,soittimista lähteviä ääniä. Niitä kuunnellessani huomasin, kuinka paljon ihminen elää näköaistin varassa. Käännyin vaistonvaraisesta aina katsomaan selkäni taakse äänilähteen suuntaan. Käännyin yhä uudestaan, vaikka mitään ei näkynyt. Videotaide jakautuvine soluineen ja kelloineen vei ajatukseni ihmisen elämänkaareen. Sattumanvaraiselta vaikuttavat erilaiset ääniärsykkeet toivat mieleen vauva-ajan. Vauvalla näköaisti ei ole se tärkein, eikä vauva pysty vielä jäsentämään kokemiaan ärsykkeitä. Lapsuutta käsittelevien videoiden jälkeen alkoi osuus, joka muistutti rakenteeltaan jazzkeikkaa. Valoympyrät eri puolilla lieriökatsomoa paljastivat varjoina vuorotellen erilaisia näkyjä: kitaransoittajan, tanssijoita, muita hahmoja ja instrumentteja. Esittelyjaksoa seurasivat soolot.  Sähkökitara ja -basso kävivät kiinnostavaa improvisoitua vuoropuhelua. Piano, viulu ja käyrätorvi puolestaan toteuttivat jotain, mitä voi luonnehtia keskustelun vastakohdaksi. Pianisti improvisoi, mutta viululla ja käyrätorvella tuotetut haparoivat sekalaiset äänet tappoivat pianistin musiikin kuin vihapuhe keskustelun.  Sitä oli piinallista kuunnella. Niin tämä musiikin runtelu kuin esitys kokonaisuudessaan tuntui kuvaavan merkitysten hajoamista. Katsojana yritin löytää jonkinlaista tarinaa, juonta tai punaista lankaa kokonaisuudesta. Turhaan, tarinaa ei ollut tai en löytänyt sitä. Aivan kuin elämässä, jossa ihminen yrittää kertoa tarinaa ja antaa merkityksiä sarjalle erilaisia hetkiä ja kokemuksia. Koska itse esitystapa oli niin kokeellinen, sisällössä olisi kokeellisuutta voinut olla vähemmän. Katsojana kaipasin lisää tarttumakohtia, joista pitää kiinni tässä ärsykkeiden ristiaallokossa. Varjohahmoina näyttäytyvien tanssijoiden liikekieltä oli kiinnostavaa seurata. Eri etäisyydellä valonlähteestä olevat tanssijat näyttivät erikokoisilta, missä oli myös huvittavia piirteitä. Valtava tanssijahahmo näytti rusentavan pienet hahmot istumalla niiden päälle. Se oli tuskin tarkoituksellista, koska muut jatkoivat iloisina joraamista. Lopussa varjohahmot kankaan takana esittivät lyhyen näytelmällisen osuuden, jossa keskushahmo vaikutti olevan jonkinlaisessa hoitokodissa.  Tulkitsin esityksen käsittelevän mielen hajoamista, ehkä Alzheimeria tai muuta merkityksiä pirstovaa sairautta. Tai sitten elämän sattumanvaraisuutta ja tarkoituksettomuutta. Päällimmäisiksi tunteiksi esityksestä jäivät hämmennys ja tyytyväisyys. Koskaan en ole vielä lähtenyt pettyneenä Millai muute –tapahtumista, joiden tavaranmerkiksi on muodostunut tarjota yleisölle jotain poikkeuksellista koettavaa. Tänä vuonna eri alojen taiteilijat onnistuivat yhdessä luomaan todella kekseliään uudenlaisen esitystavan. Kulttuuriyhdistys Rapajööti, Palmgren-konservatorio, Nyte ry, T.E.H.D.A.S. ry ja Porin ylioppilasteatteri. 23.11. Valimo-salissa