Pääaiheet 100 tuoreinta Verokone Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Isäpuoleni murskasi itsetuntoni, elämänhaluni, unelmani ja toiveeni – Isänpäivänä ojensin hänelle "Maailman paras isä!” -kortin

”Sano koulussa, että kompastuit portaissa. Eihän kukaan nyt halua jouluksi vankilaan.” Sanat syöpyivät lapsen mieleen. Olin hyvätapainen ja tottelevainen, joten tein kuten käskettiin. Piilotin mustelmat ja olin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Taas. En silti pysty edes kuvailemaan sitä vääryyden tunnetta, jota tunsin, kun opettaja koulussa laittoi liimaamaan kartongille värillisistä hileistä ”Maailman paras isä!” -kortin. Teksti ei oikein olisi voinut olla enempää väärässä. Ja kuinka vastenmieliseltä tuntuu ojentaa sellainen kortti ihmiselle, joka fyysisen väkivallan lisäksi on vuosikaudet käyttänyt mitä julminta henkistä väkivaltaa murskaten totaalisesti itsetuntoni, elämänhaluni, unelmani ja toiveeni. Ei palasiksi, eikä edes murusiksi vaan tomuksi. Mikään mitä tein ei ollut koskaan oikein eikä mistään kotoisin. Olin kuulemma heikko, hidas, laiska ja mitätön. Kun sen kuulee päivittäin, siihen alkaa uskoa. Sopeuduin tilanteeseen, mutta oireilin paljon sekä fyysisesti että henkisesti ja olin paljon sairaalassa. Hätä oli niin kova, että karkailin usein ja yritin monesti itsemurhaa. Ne olivat toivottomuudessani avunhuutoja, joihin kukaan ei koskaan vastannut. Se, että aika muka parantaisi haavat, on suuri vale. Vielä näin kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin sama katkeruus ja viha ovat tallella. Mahtaakohan hän ikinä ymmärtää, miten paljon tuhoa aiheutti? Se 17 vuoden halveksunta, maahanpolkeminen ja lukemattomat loukkaukset rikkoivat tunne-elämästäni kaiken juuri silloin, kun elämän tukipilarit pitäisi luoda. Perheväkivallan ja alkoholismin keskellä ei ole olemassa sellaisia asioita kuin luottamus, välittäminen, toisten huomioonottaminen tai turvallisuus. Ainoa turvani oli eteisen puhelimen alle piilotettu puhelinnumero, johon piti soittaa silloin, kun tilanne meni tosi pahaksi, niin tietty sukulainen osasi tulla hakemaan turvaan. Myös poliisien käynti rauhoitti aina tilannetta edes hetkeksi, joskus koko yöksi, kun he veivät hänet mukanaan. Silloin ei tarvinnut hetkeen pelätä nyrkkiä tai leipäveistä. Syyksi tähän kaikkeen riitti se, että en ollut hänen biologinen lapsensa, vaan hän oli isäpuoleni. Samassa perheessä asui myös hänen oma poikansa, enkä ollut ymmärtänyt, miksi meitä kohdeltiin niin eri tavalla ennen kuin totuus paljastui teinivuosinani. Toiselle rahaa ja tavaroita, minulle nyrkkiä ja pilkkaa. Sattui. Lähes kahden vuosikymmenen painajainen jätti jälkensä. Heti aikuistuttuani katkaisin kaikki välit, muttei se saanut tapahtunutta tekemättömäksi. Yritin paeta tuskaani hallitsemattomaan määrään päihteitä. Hain hyväksyntää epätoivoisesti mistä tahansa ja keinolla millä hyvänsä. Olin juureton, päämäärätön ja ahdistunut. Vasta useiden satojen terapiatuntien ja itsetutkiskelun jälkeen olen jonkin verran päässyt eroon syyllisyydestä ja häpeästä, mutta toipuminen jatkuu. Isäpuoleni elää vielä, mutta rikokset ovat jo vanhentuneita, joten hän pääsi niistä kuin koira veräjästä. Kokemuksistani on versonut sen verran hyvää, että olen itse pystynyt katkaisemaan tämän kierteen ja toimimaan toisin. Olen antanut omalle pojalleni väkivallattoman, päihteettömän, rakastavan, turvallisen ja kannustavan kasvuympäristön. Saadessani itse sellaisen isänpäiväkortin, jossa on kauniita sanoja, tunnen, että ne ovat aidosti ja tarkoituksella sanottu. Olen aikuisiällä saanut myös luotua hyvän suhteen biologiseen isääni. Lisäksi elän uusioperheen isänä ja olen saanut myös useita lahjalapsia. Kokemuksieni ansiosta toivon osaavani kohdella heitä tasapuolisesti ja arvostavasti antaen samalla erilaisen esimerkin kuin minkä itse sain. Tämä pitkä kirjoitus julkaistaan poikkeuksellisesti nimimerkillä.