Pääaiheet 100 tuoreinta Verokone Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Tampereella se todettiin: Chicago ei todellakaan kuollut

Oliko Tampereen tämänvuotisten jazzpäivien ohjelmasta paikannettavissa jokin tahallinen tai tahaton temaattinen punainen lanka? Ei ollut. Tyylien marginaalit olivat jälleen kerran niin etäällä toisistaan, että tuntui jopa oudolta määritellä kaikki se jazziksi. Pakkahuoneen uumenissa liikuttiin pyhäinpäivän tienoilla ulkoavaruudesta Intiaan, undergroundista Kuubaan ja asfalttiviidakosta Vuoristo-Karabahiin. Fire! Orchestra tulitti monikärkistä sarjatulta ja Que Vola? pippurista rumbajazzia. Hurjan herkät lyömingit järjesti Hamid Draken ja Yoko Oshiman lyömäsoittajaduo. Liioittelua on kuitenkin olettaa tai väittää, että nimenomaan Tampereen katselmus olisi tilaisuus, jossa joka syksy näkee ja kuulee jazzin tulevaisuuden. Suurin osa esiintyjistä oli nytkin konkareita, jotka voivat uudistaa omaa ilmaisuaan, mutta eivät jazzia. Tulevaisuus tulee ruohonjuuritasolta. Se yllättää aina. The Art Ensemble of Chicago puhdisti pöydän puoli vuosisataa sitten. Sunnuntaina se oli päivän ja koko happeningin odotetuin esiintyjä, jonka tiedettiin olevan yhä iskussa vapaan jazzin ja hallitun kaaoksen vaalijana. Esitys osoitti, että pöydällä riittää edelleen putsattavaa ja lattialla lakaistavaa. Reilun tunnin mittainen rituaali oli kuin otos maailmankaikkeuden ääniraidasta tai Tellusta ikuisesti kiertävästä loopista. Se ei alkanut mistään eikä johtanut mihinkään, mutta piti otteessaan magneetin lailla. Epäloogisena ja irrationaalisena pidetty free jazz vakuutti loogisuudella ja rationaalisuudella. Nykyisellä sekstetillä lienee ikää yhteensä lähes 400 vuotta, mutta vuodet eivät painaneet. Alkuperäisjäsen Roscoe Mitchell , 78, puristi maanisen saksofonisoolonsa kuin parikymppinen puhalluskukkapoika. Rymden eli avaruus on iso nimi kolmen miehen ruotsalais-norjalaiselle kokoonpanolle. Toisaalta sana tarkoittaa myös tilaa samalla tavalla kuin englannin space . Ehkä se hahmottaa paremmin aivomyrskyä, joka täytti Pakkahuoneen lauantaina perinteisen pianotrion, elektronisen eksperimentalismin ja jopa 1600-lukulaisen barokin keinoin. Pianisti Bugge Wesseltoftin , basisti Dan Berglundin ja rumpali Magnus Öströmin tuoreen liiton olemusta saattoi etukäteen lähestyä joko Wesseltoftin avaruusmiehistönä tai edesmenneen ruotsalaispianistin Esbjörn Svenssonin triona, jossa Wesseltoft vain korvasi Svenssonin. Basisti ja rumpali olivat ja ovat 2/3 kummastakin triosta. Itse teossa kyse ei ollut kummastakaan. Rymden osoittautui Rymdeniksi. Kolmikko pilkkoi ja jäsensi ihan omilla avuillaan. Metkasti nimetty flyygeliballadi The Lugubrious Youth Of Lucky Luke liikutti koruttomassa kauneudessaan, ja Bergen kajahti kuin vapaan maailman kansallislaulu. Alkuvuodesta ilmestyvää albumia kannattaa odottaa. Trygve Seim on vuorenpeikon näköinen norjalainen saksofonisti. Hän esitti kvartettinsa kanssa perjantaina uuden teoskokonaisuutensa Helsinki Songsin . Nimi juontuu Seimin suomalaiskontakteista ja siitä, että hän sävelsi teoksen residensseissä Helsingin Ilmarinkadulla ja Runeberginkadulla. Kuuluiko se musiikissa? Valtasiko mielen Helsinki state of mind ? Hyvällä mielikuvituksella verkkaisesti edenneiden nuottien välistä saattoi löytää raitiovaunun kolinaa, lokkien kirkumista ja torin hälinää. Enemmän melodinen melankolia muistutti kuitenkin suurta jokea, sellaista, joka alkaa kaukaa vuorilta, eikä sellaisia ole Helsingissä – Munkkivuorta lukuun ottamatta. Seimin musiikillinen virta eteni hitaasti metsien läpi, tasankojen poikki ja kaupunkien halki päätyäkseen lopulta mahtavana kymenä mereen. Lataus oli yhtä aikaa nostalginen ja ajaton. Voimallisuudessaan se oli kallio tai ehkä sittenkin Kallio. Tampere Jazz Happening Tullikamarin Pakkahuoneella, Klubilla ja Telakalla 2.–4.11.