Pääaiheet 100 tuoreinta Verokone Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Isonmäen jääkiekkopyhätön edeltäjä sijaitsi Juhannuslehdossa

Moni on miettinyt, mitä ovat ne neljä isoa betonipylvästä, jotka seisovat Herralahden jalkapallokentän länsipuolella. Ylhäisessä yksinäisyydessään tönöttävät pylväät näkyvät hyvin Paanakedonkadulle asti. Porissa lapsuutensa viettänyt Kalevi Veneranta muistaa mainiosti, missä käytössä pylväät ovat olleet. Hän kertoo, että tällä paikalla sijaitsi vuosikymmeniä sitten Juhannuslehdon jääkiekkokaukalo, ja pylväiden välissä kulki kaukaloalueen aita. Veneranta itse oli tuttu näky kaukalon reunalla 1950–60-luvulla. –Näiden kahden, Paanakedonkadulta katsoen vasemman puoleisen pylvään välistä meni yleisön sisäänkäynti alueelle. Sitä en kyllä yhtään muista, että oliko näitä betonipylväitä silloin vuosia sitten enemmän, vai oliko näitä alun perinkin vain neljä, Veneranta puhelee. –Pylväiden vasemmalla puolella sijaitsivat lipunmyyntipiste ja pelaajien koppi. Kaukalossa pelasivat tämän tästä esimerkiksi Porin Karhujen ja Rosenlewin Urheilijoiden jääkiekkojoukkueet. Vastustajia tuli Poriin ympäri Suomea. Jääkiekon seuraaminen oli nyt seitsemänkymppiselle Kalevi Venerannalle tärkeää nuorempana. 9–10-vuotiaana pikkutappina hän tuli Musasta asti jääkiekkokauden aikana lähes joka viikko Juhannuslehtoon pelejä seuraamaan. Pelejä oli Venerannan muistikuvien mukaan vain viikonloppuisin. Se on ymmärrettävää, sillä paikallisten jääkiekkojoukkueiden pelaajat eivät olleet mitään ammattilaisia, vaan he tekivät leipätöikseen joitain vallan muita hommia. Viikonloppuisin oli paremmin aikaa pelata. –Myös kiekkokausi oli huomattavasti lyhyempi kuin nykyään, sillä pelit pelattiin taivasalla. Ei Juhannuslehdonkaan kaukalossa mitään katosta ollut. Veneranta muistelee omia reissujaan Juhannuslehdon kiekkokatsomoon mielellään. –Lastenlippu linja-autossa maksoi 15 markkaa. Jos tuota summaa ei ollut taskunpohjalla, piti lähteä keskustan suuntaan kävellen. Aina isolla kaveriporukalla tultiin! –Lapset pääsivät aikuisen seurassa ilmaiseksi peleihin. Aikuisia oli paikalla aina niin paljon, että joka kerta saattoi kysyä joltain ohikulkijalta, että setä hei, voinko tulla katsomoon samaa matkaa sinun kanssasi. Peleissä oli kiihkeä tunnelma, ja yleisöä paikalla yleensä 400–500 henkeä. Jos yleisöä saapui yleensä tuhat henkeä, se oli jo todella paljon. Paljon muuttui, kun Isoonmäkeen rakennettiin uusi tekojää ja paikalliset jääkiekko-ottelut alettiin pelata siellä. Tämä tapahtui 1964. Juhannuslehdon jäät unohtuivat ja porilainen jääkiekko alkoi houkuttaa vähitellen yhä isompia yleisömääriä. Samalla touhu alkoi Kalevi Venerannan mukaan käydä yhä kaupallisemmaksi. –Myös Isossamäessä pelattiin aluksi taivasalla. Kiekkokentän ympärillä oli korkea aita, ja moni katsoja yritti välttää pääsymaksun kiipeämällä aidan ylitse. Järjestysmiehet huomasivat tämän, ja sen jälkeen aidan yläpuolelle viritettiin piikkilankaa. Koska sekään ei riittänyt, järjestysmiehet voitelivat aidan yläosan vaseliinilla, jotta aidan yli kiipeäjät ainakin tahrisivat itsensä. Tämän jälkeen yritteliäimmät leikkasivat voimatongeilla verkkoaitaan reiän ja tulivat reiän kautta sisälle. Kalevi Veneranta luettelee edelleen sujuvasti monta 1950–60-luvulla pelanneen jääkiekkosankarin nimeä. Tuohon aikaan heitä kuitenkin vain ihailtiin kaukaa, nimikirjoituksia ei menty kinuamaan. Vaikka jääkiekko kiinnostaa Venerantaa jossain määrin edelleen, peleissä hän ei ole juuri käynyt sitten 1990-luvun. –Jotenkin se kipinä on hiipunut. Pelien tulokset kuulee muualtakin, eikä ole enää tarvetta lähteä itse paikanpäälle.