Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Tähtijutut Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Erfurthin päiväkirja on ainutlaatuinen dokumentti Suomen ja Saksan aseveljeyden vuosista

Kirjat Waldemar Erfurth: Sotapäiväkirjat 1942–1943. Docendo 2018. 528 sivua. Jalkaväenkenraali Waldemar Erfurth (1879–1971) toimi Saksan edustajana Suomen armeijan päämajassa Mikkelissä jatkosodan aikana niin kauan kuin aseveljeyttä kesti, kesäkuusta 1941 syyskuuhun 1944. Hän piti tällöin yksityiskohtaista päiväkirjaa, jota kertyi noin 1100 konekirjoitussivua. Erfurth luovutti päiväkirjansa Valtionarkistollle (nyk. Kansallisarkisto) 1959. Sitä ennen niistä oli suomennettu ja julkaistu vuotta 1944 koskeva osa. Nyttemmin eversti, valtiotieteiden tohtori Pekka Visuri on ansioitunut kääntämällä osittain uudelleen ja toimittamalla päiväkirjan muita osia. Juuri ilmestyneen vuosia 1942–43 koskevan osan jälkeen koko päiväkirja on käytettävissä myös suomenkielisenä. Erfurthin päiväkirja on monessa suhteessa oloissamme ainutlaatuinen dokumentti. Erfurth eli ja toimi Mikkelin päämajassa kiinteässä vuorovaikutuksessa Mannerheimin ja muun korkeimman upseeriston kanssa. Hän ajoi tietysti Saksan etuja, mutta ajan mittaan hän ymmärsi yhä paremmin Suomen tavoitteita ja mahdollisuuksia. Erfurth onnistui luomaan erinomaiset suhteet ihailemaansa Mannerheimiin eikä suhteita suuremmin haitannut se, että usein Mannerheim kieltäytyi noudattamasta saksalaisten toiveita. Suomalaiset eivät lukuisista pyynnöistä huolimatta hyökänneet Leningradiin eivätkä etäämmäksi muutenkaan. "En hyökkää enää", toisti Mannerheim, joka jo varhain oli alkanut epäillä Saksan sotaonnea. Hän ei epäröinyt sanoa tätäkään Erfurthille. Hitlerin yllättävää vierailua Mannerheimin 75-vuotispäivillä 4.6.1942 Erfurth kuvaa samalla tarkkuudella kuin mikä muutenkin on ominaista hänen päiväkirjalleen. Ei-natsi Erfurth kirjoittaa: "Kun Hitler katsoi minuun, silmät muuttuivat lasisen koviksi ja ilme kylmän välinpitämättömäksi. On selvää, että en kuulu hänen luottohenkilöihinsä." Kaikki tapaamisensa suomalaisten kanssa Erfurth vie kirjoihin. Henkilöluonnehdinnat tuovat lisämaustetta Erfurthin asiallisen kuivakkaaseen kirjoitustapaan (Ryti osasi saksaa mutta puhui mieluummin englantia, Tanner puhui erinomaista saksaa ja oli muutenkin viisas mies). Mannerheimin lähin mies kenraali Heinrichs tuli tietysti tutuksi. Ja vilahtaa päiväkirjassa silloin tällöin, saksalaisen kunniamerkin saajanakin, porilaissyntyinen eversti (myöh. kenraali) Yrjö Lakokin . Sodan jälkeen Erfurth piti yhteyttä Suomeen, muun muassa Heinrichsiin. Eikä Mannerheimkaan Erfurthia unohtanut. Hän kävi 1940-luvun lopulla Sveitsistä käsin tervehtimässä Saksassa ankeissa olosuhteissa elävää kenraalia vieden tälle tuliaisiksi appelsiineja ja muita etelän hedelmiä. Asemasotavuosina 1942–43 ei Suomen rintamilla paljoa tapahtunut, mutta Saksan itärintaman laajamittaisen perääntymisen alkaessa vilkastui Suomessakin poliittinen toimeliaisuus, jota saksalaiset huolestuneesti seurasivat. Esimerkiksi Suomalais-amerikkalaisen yhdistyksen perustaminen ei heitä miellyttänyt. Kaikkea tätä päämajassa seurattiin ja siltäkin kannalta Erfurthin päiväkirja on antoisaa luettavaa.