Pääaiheet 100 tuoreinta Verokone Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Mitä jos asettaisit itsellesi samat rajat kuin lapsille?

Hei tuolla on Juppe, Satu huudahtaa, kun kurvaamme fillareilla Kankaan koulun pihaan. Juha-Pekka harjoittelee innaamista viemärikaivon kannen päällä. –Ooksä ollut täällä jo kauan? –Eiku just tulin. Olemme sopineet, että koulun jälkeen pelataan pesistä. Samaan aikaan paikalle ilmestyvät Mikko ja Janne, Henna ja Jenni, Eski, Soili, Lausa, Jussi ja Toni. Siten vielä Tiina, Anne ja Milla. Ne tulevat aina kolmestaan, koska asuvat samalla suunnalla Egyptinkorvessa. Ala-asteen pihassa on hyvä pelata, koska kenttä on maalattu asfalttiin. Tyhmää on se, että piha ei ole tasainen. Matkalla ykköspesältä kakkoselle on vähän ylämäkeä. Takalaittomat lentävät joskus parkkikselle asti. Nyt opet ovat lähteneet kotiin, eikä tarvitse varoa autoja niin kuin päivällä liikuntatunnilla. Asetumme viivalle riviin. Jaamme joukkueet niin, että kaksi saa valita sanomalla vuoron perään jonkun meidän nimistä. Porukka vähenee viivalta ja kerääntyy ryhmäksi nimenhuutajan ympärille. Ensin tulevat valituiksi ne, joilla on suorin inni. Sitten ne, joilla on räpsä tai lippis, että saa hyviä koppeja. Eski ja Lausa toivat mailat, niin valitaan ne, koska ne varmaan pelaavat paljon pesistä myös yksin kotona. Kaikki huutavat ”jesss”, kun kuulevat nimensä sanottavan. Sillä, että kumpaan joukkueeseen sinut valitaan, ei ole merkitystä. Henki on se, että taatusti voittajajoukkueeseen. Kaverit heittelevät yläfemmoja ja ovat supertyytyväisiä nimenhuutajan valintaan. Ihan joka kerta. Ja kukaan ei mieti sitä, että miksi jonkun nimi sanottiin viimeisenä. No siksi. Ainahan jonkun nimi sanotaan viimeisenä. Ihan normaalia. Pelin alku viivästyy, koska joukkueet eivät mene tasan. Olemme ottamassa selkoa tilanteesta, kun crossipyörä viilettää paikalle. – Mäksä! kaikki huutavat innoissaan. Vähemmän pelaajia nimenhuudossa saanut joukkue tuulettaa villisti. – Sori et oon myöhässä. Äiti pakotti vielä syömään. Olen aikuisiällä pohtinut suhdettani liikuntaan vähintään yhtä paljon kuin mitä olen sitä lapsuudessani harrastanut. Senkin ajan olisi tosin voinut vain liikkua. Pohdiskella siinä samalla. Milloin pihapelit loppuvat ja aikuisen arki alkaa? Missä vaiheessa jostain ennen niin luonnollisesta tulee pakkopullaa? Samojen ajatuksien ääreltä itsensä löytää varmasti myös moni muu. Koulumatkapyöräilyn, välituntiliikunnan, höntsäpelailun, ulkoilun, kiipeilyn ja hippaleikkien jäätyä pois täytyy kalenterista raivata erikseen tilaa liikunnalle. Ei muuten ole helppoa. Täytyy luopua telkkarista, sohvasta ja somettamisesta. Vai onko sitä onnellisempi, kun asettaa itsellensä ne samat rajat kuin lapsille: menee ajoissa nukkumaan, syö terveellisesti ja muistaa ulkoilla. Kannattaa kokeilla, vaikka ihan vain pari viikkoa. Voi olla, että siitä tulee paha tapa. Nimittäin liikkumisesta ilolla.