Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Jouluhimmeli Satakunta Tähtijutut Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Poliitikot ovat aina olleet koululaisten kimpussa: Poliittisen tasa-arvon nimissä piirsimme viikset kaikkien puolueiden vaalijulisteisiin

Tulevissa kunnallisvaaleissa on ehdokkaana koulumme henkilökunnan jäsen. Hänenkään vaalijulisteisiinsa ei saa piirtää enempää viiksiä. Ei ainakaan niihin kuviin, jotka ovat kadulla koulun edustalla. Näin rehtori puhutteli meitä 1970-luvun alussa Kemin yhteiskoulussa. Kovasti oli reksillä pokassa pitelemistä, sillä ehdokas oli naisopettaja. Meitä nauratti ja hävetti. Pojat katuivat ja piirsimme poliittisen tasa-arvon nimissä kokoomuksen miesehdokkaalle ylimääräiset kalapuikot. Nyt kohutaan tamperelaisen koulun julisteesta, jonka oppilaat tekivät osana Taidekaari-ohjelmaa. Töiden kuuluikin olla provokatiivisia. Mutta osattiin sitä ennenkin, eikä Laura Huhtasaari (ps.) ole todellakaan ensimmäinen poliitikko, joka vetää herneet itseensä kohdistuneesta koululaiskritiikistä. Ensimmäisen kerran törmäsin koulun ja poliitikkojen sanasotaan, kun peruskoulu tuli Lapin lääniin vuonna 1972. Olin tuolloin 13-vuotias besserwisser, jonka koululaukkua koristi rauhanmerkki ja penaalissa luki Black Sabbath. Oikealle kallistuvat puolueet olivat sitä mieltä, että sivistyksen muutenkin vaivalloinen voittokulku päättyy peruskouluun. Ensinnäkin peruskoulu oli itäsaksalaista tuontitavaraa. Toiseksi oppikoulujen opettajat tiesivät kertoa, että Ruotsissa homma oli mennyt ihan häneksi. Koululaiset eivät kuulemma enää osanneet kirjoittaa nimeään. Vasemmistossa oltiin sitä mieltä, että oikeiston passaa pitää suu soukemmalla ja niellä katkera kalkki. Varakkaiden etuoikeus koulutukseen oli nyt kumottu ja edessä olisi marssi kohti edistyksellistä kansanvaltaa. Sitä johtaisivat työläissukujen ensimmäiset ylioppilaat. Penkinpainajaisissa opettajat saivat kuulla kunniansa puoluekantaan katsomatta. Luokan parhaat piirtäjät uurastivat karikatyyrien parissa, ja me kirjalliset "lahjakkuudet" teroitimme kynämme. Vain yksi opettajista provosoitui. Hän oli sitä mieltä, että julistenikkarit pitää erottaa koulusta. Muut opettajat rauhoittelivat ja muistuttivat, että juurihan syylliset poistuivat koululta kuorma-auton lavalla. Eikös se ole eräänlaista opinahjosta eroamista? Osa opettajista ihastui pilapiirroksiin niin, että pyysivät niitä itselleen muistoksi. Entäs sitten yliopisto-opetus? Kun aloitin Tampereen yliopistossa vuonna 1979, paikkaa pidettiin stalinistien pesänä. Aamulehdestä luimme reportaasia punayliopistosta. –Opetetaanko siellä muutakin kuin toimittamaan Kansan Tahtoa , heitti kokoomuslainen sukulaismies, kun pyörähdin kotipuolessa. Toisessa kesätyöpaikassani Oulussa ilmestyvässä Kalevassa kysyttiin, kannatanko länsimaista demokratiaa. Totta kai, vastasin. Jätin kertomatta, että on tässä muutamaan mielenosoitukseen osallistuttu ja ääneen rahavaltaa kirottukin. Mieheni pisti vielä paremmaksi. Satakunnan Kansan työhönottohaastattelussa vuonna 1975 hän totesi olevansa porvariskodin kasvatti. –Nehän ne pahimpia ovat, hymähti silloinen päätoimittaja Kalevi Pulkkinen .