Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Jouluhimmeli Satakunta Tähtijutut Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Vietän vanhuuteni mieluummin kuivattuna turskana Alaskassa kuin tuettuna ihmisjätteenä Attendossa

Jos suomalaisia jostain selittämättömästä syystä on vielä sadan vuoden kuluttua olemassa, he muistelevat 2010-lukua suuttumusta, häpeää ja suurta kummastusta tuntien. Miten ihmeessä saatoitte myydä isänne, äitinne, mummonne ja pappanne ulkomaisille pörssiyhtiöille? Turha sitä on kierrellä tai selitellä: kyllä me tiedämme, mitä teemme, kun lähetämme vanhuksemme Attendon ja muiden loppusäilytyspaikkojen uumeniin. Me käännämme selkämme raskaiksi käyneille läheisille, pesemme kätemme – ja saamme ennen pitkää sielullemme vahingon, siitä voitte olla varmoja. Niin, turha syyttää pelkästään Attendoa. Se toteuttaa vain tehtäväänsä, tuottaa voittoa hoitamalla vanhukset hiljaisiksi niin halvalla kuin mahdollista. Jotain inhimillisyyttä ja säällisyyttä silti toivoisi. Ovathan jopa Attendon asukkaat, koettakaa muistaa, ihmisiä, människorna, joilla on ihmeellinen tarina, ainutlaatuiset sormet, omat hiukset, vatsa, varpaat, sukuelimet. Ja toiveet, Vaikka kuinka pienet. Mutta silti ikiomat, ihan kohta viimeiset. Kerrankin tiedän, mistä puhun ja kirjoitan. Olen kohta kymmenen vuotta käynyt katsomassa dementiaan vajonnutta äitiäni Attendon ylläpitämässä hoivakodissa syrjäisessä satamakaupungissa. Viimeksi poikkesin siellä viime lauantaina. Kerronko vähän käynnistä? No hyvä. Jostain syystä äidin huoneen ovi on lukossa. Löydän lopulta hoitajan, joka tuumaa "oho" ja avaa oven – jonka ei minkään pykälien ja sääntöjen mukaan pitäisi olla lukossa. Televisio on auki ääni kovalla, vaikka äiti ei ole sitä katsonut moneen vuoteen. Äiti makaa sängyssä ja hokee "saako nukkua, saako nukkua, saako nukkua". Saa äiti, kyllä, saa. Muttei nuku. Minulla on mukana satukirja Mestaritontun seikkailuja . Äiti luki meille sitä usein, ajattelen, että mestaritonttu voisi rauhoittaa. Istun äidin viereen, silitän yhä tuuhea valkoista tukkaa, aloitan. "Anna anna anna", vaatii äiti. Ojennan kirjan – ja äiti alkaa syödä sen kansia. Enempää en jaksa kertoa. Äiti on ahdistunut, levoton, peloissaan – ja yksin. Lääkitystä pitäisi muuttaa, mutta lääkärille ei voi edes soittaa, edes hänen nimeään ei kerrota, omaiselle, vanhimmalle pojalle. En voi tunteelle mitään. Minä vihaan Attendoa. En sen hoitajia, he tekevät usein parhaansa. Vihaan Attendon omistajia, johtajia – ja kyllä, myös lääkäreitä. He ovat myyneet itsensä pahemmin kuin kukaan muu, he vetävät lokaan koko ammattikunnan maineen. Vihaan myös niitä kuntanilviäisiä, jotka myyvät vanhuspalveluita yksityisille saalistajille. Kyllä hekin tietävät, mitä tekevät. Vihaan myös sitä kuusikymppistä omahyväistä miestä, joka raahautuu kerran kuukaudessa puoleksi tunniksi äitinsä vierelle eikä pysty sanomaan edes tätä: "Äiti, minä rakastan sinua." Niin, ennen kaikkea vihaan voimatonta itseäni. Olen alkanut rakastaa vanhaa sanaa "kunnallinen". Siinä on jotain kunniallista, arvokasta, yhteistä, inhimillistä. Kun minun vuoroni tulee, toivon vain yhtä asiaa: älkää myykö minua Attendolle! Kauppa mitätöisi koko elämäni, tekisi minusta arvottoman hylyn, jätteen. Vietän vanhuuteni mieluummin kuivattuna turskana Alaskassa kuin säälittävänä ihmisjätteenä Attendossa. On olemassa myös kolmas vaihtoehto, se onnellinen. Viekää minut kunnalliseen vanhainkotiin.