Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Kulttuuri Porilaine Pori Jazz

Arvio Raija ja Kari Kuisman näyttelystä: On kuin yksi taiteilijoista vielä empisi afrikkalaisvaikutteiden päästämistä valloilleen ja toinen jo tanssisi villinä Tansanian tahdissa

Kuvataide Heijastuspintaa. Raija ja Kari Kuisma P-galleriassa, 23. syyskuuta saakka. ”Terve Afrikka, kerro mitä kuuluu?” muistuttavat tutut laulunsanat itsestään P-galleriassa. Kuuman mantereen kuulumisista kertovat teoskokonaisuuksillaan taiteilijapariskunta Raija ja Kari Kuisman molemmat osapuolet. Tansaniassa vuosi sitten vietetty aika konkretisoituu Heijastuspintaa -näyttelyn puitteissa lasiteoksiksi ja valokuviksi, jotka kilvoittelevat heijastuksillaan ensin keskenään toisten vetäytyessä myöhemmin suojakupuihinsa. Raija Kuisman valokuvat pelkistyvät filtterien avulla kirkasvärisiksi fantasioiksi. Aiheet ovat Afrikka-turismin kontekstista tuttuja, tulokulma julistemainen. Taiteilijan nimi kirjailtuna osaksi kuvakenttää hämmentää, mutta tempaudun mukaan kuvittelemaani matkakertomukseen ja ajattelen nimen tulleen osaksi teoksia jo paikallisen valokuvaliikkeen niitä tulosteiksi ahertaessa. Lasille tuodut kuvat tarjoavat heijastuspintaa parhaimmillaan. Niistä rakentuu silta myös taiteilijaparin toisen puoliskon teoksiin. Kari Kuisman elementti on totutusti leikatun ja liimatun lasin kombinaatio, tässä näyttelyssä osin shakkinappuloita muistuttaviksi hahmoiksi koottu, osittain lasikupujen sisään kesytetty. Taltutettu terävyys ei estä figuurien vaikeasti lävistettävää arvoituksellisuutta: Vain muutaman työn osalta taiteilija irtautuu täysin ankarasta kulmikkuudesta ja on saavuttamaisillaan rennon aaltoilun—sellaisen jonka Sansibariin mielessään liittää. Ajatusmatka lasiteoksista monikerroksisiin kuvakollaaseihin kuljettaa katsojan kuulaasta syysvalosta kohti lämpimämpiä leveysasteita: viileiltä veistospinnoilta lähemmäs valokuvien läikehtivinä kutsuvia vesiä. On kuin yksi taiteilijoista vielä varovasti empisi afrikkalaisvaikutteiden päästämistä valloilleen töissään ja toinen jo tanssisi villinä Tansanian tahdissa, syvällä sen rytmissä. Toimistohuoneesta alkaen astutaankin Raija Kuisman viitoittamana värikkääseen basaariin. Sen seinille ripustetut paikallisväriä hehkuvat afrikkalaiskankaat sulauttavat keskelleen ripustetut kuvat osaksi itseään. Pienempi sali on kokonaisvaltaisen tilaelämyksen sykkivistä sävyistä miltei sekaisin, mutta kuvateosten bongaus huivien ja naamiohuvien joukosta nautinnollista. Antoisin on silti Raija Kuisman filantrooppinen heijastintempaus, joka jää paperiliuskan kuvailun kannattelemana harmittavan alaviitteiseksi kokonaisuudessa. Hurmaavaan tarinaan kiteytyy afrikkalaisseikkailun ydin—rohkeus heijastaa ja tehdä näkyväksi ihmiset pintaa syvemmältä.