Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Tähtijutut Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Lainsuojattomat-arvio: Helmikuun 13. -näytelmä luotaa raiskatuksi tulemisen kokemusta uskaliaasti ja ymmärtävästi

Helmikuun 13. Teksti Camilla Rantanen. Ohjaus Anni Rajamäki. Pääroolissa Annika Aapalahti. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun esitys 6. syyskuuta Annankatu 6:ssa Lainsuojattomat-festivaalilla. Matias raiskaa Emman kotibileissä. Siinä karu lähtökohta, josta Helmikuun 13. kerii auki raiskatuksi tulemisen kokemusta hätkähdyttäviä teatterillisia efektejä käyttäen. Onnistunut näytelmä ei selittele eikä yleistä vaan keskittyy yksittäistapaukseen. Rivien välistä tulee kyllä selväksi, että Emma jakaa kohtalonsa lukuisien ihmisten kanssa. Esitys kertoo karulla tavalla, kuinka raiskausta vähättelevä kulttuuri on edelleen voimissaan. On valitettavaa, että vuonna 2018 tarvitaan edelleen sellaisia näytelmiä kuin Helmikuun 13. ja myös Lainsuojattomilla vieraillut, samaa aihetta käsittelevä ansiokas Kilari . Siinä missä Kilari tarjosi optimistisen lopun, Helmikuun 13. on päättymätön hätähuuto vailla myönteistä ratkaisua. Helmikuun 13. pitää katsojan otteessaan lukuisilla kekseliäillä tehokeinoilla. Karamellivärit ja puhuvat pehmolelut luovat kontrastia karulle aiheelle. Shokkiefektit vilkkuvaloineen ja viiltävine äänineen vievät kohti kauhuelokuvien tunnelmaa. Antiikin jumalien tragikoominen kokoontuminen antaa viitteen siitä, että valtauskontojakin käytetään patriarkaalisen, raiskaukset maton alle lakaisevan asenteen pohjana. Efektien välissä ja niiden avulla kuvastuu se keskeisin sisältö, raiskatun karmea kokemusmaailma. Emma tuntee menettävänsä oikeutensa omaan kehoonsa. Tapahtunutta on niin vaikea kestää, että uhri pakenee toiseen todellisuuteen, omaksuu sijaishahmon, virittää itsensä ääritaajuudelle. Annika Aapalahti heittäytyy vaativaan päärooliin vimmalla ja ymmärryksellä. Länsimaisesta kulttuurista lainaavat välähdykset eivät suinkaan ole pelkkää tilpehööriä. Ne kuuluvat osana raiskatun kokemusmaailmaan, josta tämä hakee epätoivoisesti peilipintaa kokemalleen. Epätoivo johtuu siitä, että tuo kulttuuri ei kerro raiskatun tarinaa niin, että raiskattu itse on subjektina tuntemustensa kanssa. Ainoan positiivisen roolimallin Emma löytää Kill Bill -elokuvasta, jossa nainen lähtee veriselle kostoretkelle. Mutta onko oikeutetun koston tie realistinen ratkaisumalli, jonka avulla raiskattu voimaantuu ja nousee kokemuksensa yläpuolelle? Vastauksen Helmikuun 13. jättää katsojalle. Vaikka näkökulma on uhrin, Helmikuun 13. uskaltaa näyttää myös raiskaajan kasvot. Ne eivät ole hirviön vaan tavallisen nuoren miehen kasvot. Helmikuun 13. testaa yleisöä näyttämällä, kuinka raiskaaja katuu tekoaan. Samalla se kuitenkin nostattaa inhoa laittamalla tämän suuhun vähättelykulttuurin avainlauseita: olin sekaisin, voidaanko unohtaa tämä, eihän kerrota kenellekään jooko? Tehokkaan näytelmän tylyyn viestiin kuuluu, että raiskattu voi olla kuka tahansa meistä ja jopa raiskaaja voi olla melkein kuka tahansa meistä, ellei kulttuuri toden teolla muutu. Helmikuun 13. :n kaltaiset teokset ovat askelia oikeaan suuntaan. Toinen esitys perjantaina 7. syyskuuta klo 14. Esityksen jälkeen keskustelutilaisuus aiheesta.