Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tulospalvelu Satakunta Tähtijutut Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Linnun, leipurin ja peilikuvan perspektiivejä. Riikka Mäkikoskelan ja Johanna Sinkkosen teoksissa näkökulmat vaikuttavat näkemyksiin

Kuvataide Riikka Mäkikoskela: Pohjoinen rokokoo, Johanna Sinkkonen: Minäkin olen vain ihminen 13.9. saakka. Galleria 3h+k, Itsenäisyydenkatu 47, Pori, avoinna ke–pe 12–18, la–su 12–16. Riikka Mäkikoskelan (s. 1975) näyttelyn avaava piparkakkutalo määrittää mittakaavan ja saattelee mielleyhtymiä kohti kotiaskareita. Keramiikkateoksista huokuu savenkäsittelyn vapautunut varmuus. Saviaineksen karkeudellakin on sisältö. Erilaiset vastaparit – sisäpuoli ja ulkopuoli, kiviaines ja neste, veistos ja kaluste – virittävät teoksiin kaksinapaisia jännitteitä. Julkikuvissa rakennusten väliin puristuu tumma katukuilu. Asuntojen puolelta rakennelma näyttää kaulitulta, reunoistaan murenevalta taikinalta. Surussa ja Tulvassa ulkokuori on kuin design-kulho, mutta sisällä kodeissa tulvii murheellisesti. Punaisessa meressä ei ole häivääkään pikkutalojen lapsekkuutta. Puhuttelevan yksinkertaisessa teoksessa kipu leipoutuu verenpunaista lientä kannattelevaksi kulhoksi. Muutamat materiaalikikkailut vaikuttavat olevan kehittelyasteella. Makeisnauhasta punotuissa lapasissa tai langasta ommellussa valokiilassa ideat hakevat muotoaan. Sen sijaan oivallinen ratkaisu on yhdistää veistoksiin vanhoja kalusteita, jotka samalla toimivat veistosjalustoina. Rauniot tv-tasolla suhteuttavat pienoisveistoksen ja näyttelykävijän mittakaavoja. Ele korostaa katsojan asemaa. Etäisyys tai ylemmyys haastavat kykyä samaistua toisen ihmisen tilanteisiin. Hieman samoin viereisessä näyttelysalissa Johanna Sinkkosen (s. 1983) suuri sekatekniikkapiirros hyödyntää arkkitehdin katsetta. Teknisen havainnekuvan tapaan toteutetussa kylänäkymässä kiehtovat taitavasti toteutetut kasvustot. Niiden takaa pilkottaa äreä graffiti, jonka kysymys jää ilmaan roikkumaan. Sinkkosen teokset loikkivat yllättävästi tekniikasta ja tunnelmasta toiseen. Muovi- ja vaatejätteestä solmitusta ryijystä katsoo veikeästi vinksahtanut eläin. Prameasti kehystetyt peiliteokset laskeutuvat Herrainklubin lintuperspektiivistä kohti itsensä katsomista. Sen houkuttamana katsoja ajautuu Persoonallisen pahan äärelle. Turhamaisuus vaihtuu suruksi, niin kauhea olo peilistä huokuu. Kierrätysmateriaaleista valmistetut teokset eivät näytä roskilta. Rähjäisyyden sijaan estetiikka on ennemminkin mukautuvaista ja makeaa. Se kuvaa kulutuskulttuurin herättämien houkutusten ja huolten välisiä sisäisiä kamppailuja.