Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Eurovaalikone Satakunta Tähtijutut Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Kirjailija Hannu Mäkelän puhelin soi keskellä yötä: "Vaimosi on kuollut. Tässä kaikki", kertoi anoppi

Hannu Mäkelä on kirjoittanut perin kummallisen ja syvältä riipaisevan teoksen. Valo, kertomus rakkaudesta ei ole romaani eikä elämäkerta vaan erinomaisen epäsuomalainen ja ilahduttavan epämiehekäs kuvaus paitsi rakkaudesta, myös surusta, kuolemasta, sanoista. Voisiko sitä kutsua sielunmessuksi? Niin, sanat ja tunteet, nuo toisilleen tutut ja vieraat, kuluneet ja raikkaat... Ne etsivät Mäkelän kirjassa kiihkeästi, lähes epätoivoisesti toisiaan. Voiko sanoilla ylipäätään kuvata rakkautta? Onko olemassa rakkauden kieltä? "Rakasta minua, rakastathan?", kirjoittaa mies rakkaalleen Pietariin. "Minä rakastan sinua. Rakastan sinua todella. Olet minulle hyvin rakas", nainen vastaa rakkaimmalleen Lohjalle. Näin lepertelevät toisilleen kaksi kirjallisuuden ja kielen ankaraa ammattilaista, runoilija ja toimittaja. Lapsekasta eli aitoa Vai lepertelevätkö? Ehkä he ovatkin sanojen ja rakkauden ytimessä. Kas näin pohtii Mäkelä kirjassa. "Onko rakkauden kieli aina tällaista: totista, yksitoikkoista, lapsekasta ja silti sittenkin aitoa. Sanoja ilmaista tällaisia tunteita löytyy lopulta vähän. Rakastaa – ljubit. Siinä tärkein." Mieleen tulee Eeva-Liisa Manner, joka alati varoittaa liian sujuvista sanoista ja virkkeistä. Vain kömpelöt lauseet ovat totta. Pietarin alku Hannu Mäkelä ja Svetlana Aksjonova tapaavat ensimmäisen kerran Pietarissa Aleksis Kiven päivänä vuonna 2008. Mäkelä on mennyt Pietarin Suomen instituutin pyynnöstä puhumaan ystävästään Eduard Uspenskista , josta hän oli julkaissut juuri kirjan. Aksjonova on saanut tehtävän kirjoittaa Mäkelästä jutun Suomen asioista käsittelevään pietarilaiseen STOP in Finland -lehteen. Asiaa auttaa, että hän on suuri Uspenskin ja Fedja-sedän ihailija. Mäkelä on tuolloin 66-vuotias ja Aksjonova 47-vuotias. Molemmat ovat naimisissa, Mäkelän silloinen vaimo, kirjailija ja taidehistorioitsija Anna Kortelainen on mukana Pietarissa. Haastatteluyritys ei onnistu, Mäkelä antaa korttinsa toimittajalle, jonka ulkonäkö ei jää miehen mieleen. Paitsi silmät. Avioliiton loppu Hannu Mäkelä palaa Suomeen "siihen arkeen, joka yli vuoden verran on tarkoittanut avioliiton hidasta, T.S. Eliotin runon lailla päättyvää tarinaa. This is the way the world ends. Not with on bang but a whimper. – näin maailma loppuu. Ei pamahtaen vaan kitisten." Niin, vaikka kirja keskittyy onnelliseen, myöhäiseen, rakkauteen ja avioliittoon, Mäkelällä on rutkasti kokemusta myös avioliiton kauhuista. Aiemmat epäonnistumiset välähtelevät yllättävinä muistumina ja saavat ymmärtämään, miksi Mäkelä on niin tuhannen virstan onnellinen Svetastaan, rakkaastaan. Aivan, pian Svetlana on Sveta. Tai "minun Svetani, minun Valoni. Svetlana, Sveta, Svetulja, Svetulenka, Svetka; Svetulissima!" Venäjää, pasaluista! Mäkelä osaa jo jonkun verran venäjää. Svetlanan kanssa hän alkaa puhua ja kirjoittaa vain venäjää, tätä maailmakirjallisuuden tärkeintä kieltä. Kirja onkin kaiken muun kauniin ja kiinnostavan lisäksi avartava ja ilahduttava syväluotaus venäläisyyteen – myös ortodoksisuuteen, niin sen ihmeelliseen ikonikirkkauteen kuin mustaakin mustempaan pappispimeyteen. Mäkelä ei usko jumalaan, Aksjonova harras ortodoksi. Se ei kuitenkaan tee rakkauteen säröjä, pikemminkin päinvastoin; ikonit ja suitsukkeet tuovan Hannun ja Svetan välille selittämätöntä lämpöä. Kun toista ei täysin tunne, aina voi löytää jotain uutta, itsestäänkin. Rakkaus on sen verran rankkaa, että se kaipaa ylimaallista lohtua ja selittämätöntä ja kuolematonta sielua, etenkin sitten kun toinen on poissa. Yllättävä kuolema Mäkelä ja Aksjonova ehtivät olla yhdessä kahdeksan vuotta ja naimisissa viisi vuotta. Kaikki loppuu täysin yllättäen, kun elämä vihdoin on järjestyksessä. Sveta on matkustanut äitinsä luokse Sotshiin, Hannu jäänyt kotiin Sitarlaan potemaan leikattua lonkkaa. Keskiyöllä puhelin soi. Puhelimessa on anoppi, joka sanoo vain "Sveta umerla. Vsjo" ja lyö puhelimen kiinni. "Sveta kuoli. Tässä kaikki". Myöhemmin Mäkelä saa tietää, että Sveta oli luutunnut lattiat, ripustanut pyykit narulle, tullut kotiin pimeältä pihalta ja sanonut vain: "Minulla on huono olo", mennyt pitkäkseen ja kuollut lähes saman tien. Että on jotain odotettavaa Pohjaton surun vie Mäkelältä melkein kaiken, sanatkin. Eräänä tähtikirkkaana yönä hän kuitenkin tajuaa, että on yksi keino saada Sveta takaisin. Sanat, rakkauden sanat. Mäkelä käy läpi kaikki viestit, kirjeet, sähköpostit ja alkaa kirjoittaa kirjaa, nyt käsillä olevaa kertomusta rakkaudesta. Onneksi alkaa. Etenkin Svetlanan kuolemaa seuraavat sivut ovat surussaan ainutlaatuisia, yhtä aikaa täysin lohduttomia ja lohtua täynnä. "Kuinka voin koskaan tottua siihen, ettei minulla ole enää mitään odotettavaa", Mäkelä kysyy ja antaa samalla elämälle tarkoituksen. Että on jotain odotettavaa. Jäi Mäkelälle muutakin kuin sanat: Svetan vaatteet. "Voin katsoa hänen fleece-puseroaan ja vanhoja farkkuja, joita hän aina piti täällä kotona. Voin uneksia, kehrätä hänet eläväksi niinkin. Svetan tutut vaatteet ovat siksi edelleen ikkunan edessä korituolilla enkä halua siirtää niität sieltä minnekään. Ne odottavat kuten minä."