Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tulospalvelu Satakunta Tähtijutut Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Rauhanturvaajan tehtävät taiteeseen vaihtanut Kai Ruohonen oli kerran tiukassa tilanteessa: "Ei siinä oikein voinut mitään tehdä kuin istua tiiviisti vain"

Olet kuvataiteilija, mutta sinulla on vyölläsi myös toisenlaista työkokemusta? –Olen ollut viisi kertaa rauhanturvaajana maailmalla eri operaatioissa. Olen ollut komennuksella Syyriassa, Bosniassa pari kertaa, Kosovossa ja Eritreassa. Miten ihmeessä päädyit rauhanturvaajaksi? –Halusin toteuttaa sellaista lapsuuden haavettani. Varmaan kaikki pojat ja nuoret miehet haaveilevat jossakin vaiheessa siitä, että olisi hienoa olla vapaa ja seikkailla ja nähdä maailmaa. Olin nuorena aika idealistinen, sellainen maailmanparantaja, kuten nuorena kuuluukin. Ehkä rauhanturvaoperaatiot opettivat minulle sellaista realiteettia. Ne opettivat myös sen, että meitä on täällä aika paljon. Sanotaan, että maailman näkeminen saa olon avaraksi, mutta minulle kävi toisin päin, kun alkoi tuntua siltä, että kutistun peilin edessä. –Opin myös toimimaan erilaisten ihmisten kanssa. Meitä oli hyvin montaa kansallisuutta operaatioissa, eri kieltä puhuvia ja eri uskontokuntiin kuuluvia. Siellä oppi sen, että vaikka kaikkea ei ihan ymmärräkään, niin kaikkien kanssa voi ja pitää tulla toimeen. –Tämä galleriatyökin onnekkaasti tupsahti syliini ollessani rauhanturvaajana. Kun olin viimeisellä komennuksella, minuun otettiin yhteyttä Porin taidemuseosta ja kysyttiin, että tulisinko hoitamaan vuoden vuorotteluvapaan sijaisuutta kun palaan Suomeen. Olin tuttu taidemuseolle varmaankin oman taiteeni ja taideprojektieni kautta. Se oli hieno kädenojennus, koska ei minulla ollut mitään suunnitelmia paluuni jälkeen. 15. vuosi on nyt käynnissä. Olitko ikinä tiukassa paikassa? –Niissä tehtävissä oli kokonaan erilainen toimintaympäristö. Jos ne samat tilanteet kohtaisi nyt tässä arjessa, ne voisi tulkita tiukoiksi paikoiksi. Mutta siellä ne olivat vain arkea. Ehkä tiukin tilanne, minkä kehtaan kertoa jo näin parikymmentä vuotta tapauksen jälkeen oli se, kun olimme yhdellä helikopterilennolla. Istuimme yhdysvaltalaisessa Black Hawk -nimisessä kuljetushelikopterissa, josta oli sivulevyt avattu. Sitten yhtäkkiä tuntui siltä, että joku läpsii minua kasvoihin. Ajattelin ihmeissäni, että mitä tuo vierustoveri nyt oikein rupesi tekemään, ja kun katsoin, niin se olikin oma turvavyöni, joka siinä läpsytti. Se oli auennut. Siinä sitä sitten istuttiin, kun muutaman kymmenen sentin päässä alkaa ulkoilma ja pudotus. Mutta ei siinä oikein voinut mitään tehdä kuin istua tiiviisti vain, kun oli samaan aikaan pidettävä kiinni varusteista ja kivääristä. Onko idealismisi kuollut vai uskotko edelleen rauhan mahdollisuuteen? –Uskon ihmiseen. Ihmisessä on kaksi puolta, hyvä ja paha. Aika usein kuulee sanottavan, että ihminen on planeetan julmin peto. Voimme olla sitä, mutta ihminen on myös planeetan armeliain, armollisin ja myötätuntoa osoittavin otus. Ja jossain määrin pyrimme myös oppimaan virheistämme. Ihminen tuhoaa kyllä, mutta yrittää aina myös korjata. Jokainen meistä voi romahtaa, mutta jokainen voi myös koota itsensä takaisin uudeksi. Olet tullut tutuksi porilaisille siitä, että kanssasi voi rupatella aiheesta kuin aiheesta ja kaikesta tiedät jotakin. Miten sinusta on tullut lahjakas juttelija? –Minulla on ollut hyvät opettajat. Olen nimittäin tavannut paljon erilaisia ihmisiä. Monilla galleriassa kävijöilläkin on paljon asioita kerrottavanaan ja saan niistä itsekin aina jotakin uutta tulokulmaa. En esimerkiksi tunne pyöräilyn syvempää olemusta, mutta on olemassa pyöräilijöitä, joille se on lähes elämäntapa. Heidän kanssaan kun on tekemisissä, niin tulee väistämättä ymmärtäneeksi jotakin enemmän. En tiedä, olenko sen parempi puhuja kuin muutkaan, mutta olen ainakin hyvä kuuntelija. Siitä tulee aina oppineeksi jotakin uutta. –Minusta on jotenkin hienoa, kun ihmiset saattavat tulla sanomaan minulle, että he eivät ymmärtäneet tätä näyttelyä ollenkaan. Että nämä työt menivät ihan ohi. Taide on pohjimmiltaan elämän ihmettelyä ja niiden kysymysten välittämistä myös muiden ihmeteltäväksi. Siksi sekin, että ei koe ymmärtävänsä tai edes pitävänsä, on henkilökohtainen tunne ja sellaisenaan oikea tulkinta. En tiedä, täytyykö kaikkea aina niin ymmärtääkään. Vietät päiväsi taiteen ympärillä. Saatko enää sellaista lapsenomaista innostusta päälle jostakin teoksesta, että vautsi vau, vai onko taide arkipäiväistynyt? –Toki saan! Viimeksi innostuin, kun huomasin, että nykyisen näyttelyn teosluettelossa mainittiin varpunen teoksen materiaalina. Kiersin gallerian läpi ja ihmettelin, että missä se varpunen oikein on. Että onkohan taiteilija piilottanut kenties jonkin täytetyn varpusen jonnekin kattoparrujen päälle. Minun oli pakko soittaa taiteilijalle, että anteeksi, mutta en löydä tätä varpustyötäsi nyt mistään, että onkohan se varmasti toimitettu tänne galleriaan. Taitelija vastasi, että ei se ole koskaan galleriassa ollutkaan, vaan siellä läheisessä puistossa se hypähtelee. Mielestäni se oli yksinkertaisuudessaan kaunis ja havahduttava toteamus.