Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Kulttuuri Porilaine Pori Jazz

Huono keikkaihminen selvitti, voiko Nick Caven keikalla valaistua

Olen aina salaa ollut vähän huono keikkaihminen. Minusta vähänkään tasapaksulle musiikkiperformanssille on joskus vaikea antaa sen ansaitsemaa painoarvoa. Jos tunnelma ei tempaa mukaansa, ajatukseni alkavat harhailla. Paljonkohan vielä aikaa kliimaksiin. Jalkoihin sattuu. Vatsanpohjassa on tyhmä olo. Pitäisi olla humalassa, että tietäisi mitä tekee käsillä. Nick Cave & Bad Seeds, Pori Jazzin päälava, kymmenen jälkeen illalla. Tulisiko vaikeiluun nyt muutos? Nick Caven live-performansseista kuultuani ja taltiointeja nähtyäni vakuutun hiljalleen siitä, että bändin keikalla tapahtuu jotain ainutlaatuista. Sosiaalinen ja sonikaalinen energia kohtaavat ja ovat enemmän kuin osiensa summa. Onko Nick Caven keikan eturivissä mahdollista saavuttaa valaistuminen juuri tässä ulottuvuudessa? Onko tuolla erikoisen näköisellä miehellä lahja siunata tavallisia kuolevaisia, jotta livemusiikkiin pääsee paremmin sisälle? Pakko se on yrittää. Samalla minulla olisi myös viimein edes jonkinasteinen vastaus ystävälleni, joka tasaisin väliajoin kehuskelee koskettaneensa Bruce Springsteenin takareittä. Saavun paikalle vasta 20 minuuttia ennen keikan alkua, ja koska tähtäimenäni on eturivin välitön läheisyys, olen auttamatta myöhässä. Paikkapainiin löytyy nähtävästi paljon itseäni määrätietoisempaa väkeä. Tungos on kova. Kaikkien on pakko saada palanen Cavea. Sijaintini on lopulta mukiinmenevä, mutta eturivin pohkeidenhipelöintisektorille ei ole asiaa. Keikka alkaa ajallaan, ja meininki on tietysti aika hurjaa. Joka kerta kun Cave loikkii lavalta etutasanteelle yleisön jumaloitavaksi, hän tuijottaa fanaatikkoja intensiivisesti, kuin karismaattinen raketti, jonka libidomoottori vaatii jatkuvasti lisää polttoainetta. Sitä valmistuu katsekontakteista, voimakkaista kosketuksista. Kun Cave lopulta jalkautuu yleisön sekaan, hän kulkee vierestäni. Nyt sitä kontaktia. Mukasulava kurotus tuntuu kuitenkin siinä hetkessä sangen typerältä ajatukselta. Cave kulkee ohitse, ja Siddharthan valaiseva yläfemma jää saamatta. Katsoikohan hän minua silmiin? Performanssin kolmas näytös kuluu odotetun ällistyttävästi. Cave ottaa mukaansa lavalle noin kaksikymmentä opetuslasta yleisön joukosta, mutta arpaonni ei suosi. Kello on kaksitoista. Esitys on ohi. Olen katsonut puhelimestani kellonajan sen aikana vain puolenkymmentä kertaa, joka on paljonpuhuvaa positiivisessa mielessä. Helsingissä asuvat venäläiset Ray Chernobrivko ja Jim Komar sytyttelevät vapisten tupakkaa lavan vierustalla. He ovat molemmat olleet lavalla keikan aikana, Chernobrivko vieläpä lauloi yhden kappaleen Caven kanssa käytännössä duettona siten, että he pitivät keskenään rikkoutumattoman minuuttien kestoisen katsekontaktin. Se näytti jopa ulospäin todella äärimmäiseltä. –Se oli uskomatonta. Se katsekontakti tuntui aidommalta kuin mikään, Chernobrivko sanoo. –Minä tärisin koko ajan, hän lisää. Pori Jazziin Chernobrivko ja Komar saapuivat pitkälti juuri Cavea varten. Kaksikko on ollut hänen keikallaan kerran aikaisemmin. He kertovat, että pääsivät lavalle myös silloin. Ei huono. –Tällä kerralla se oli paljon henkilökohtaisempaa, Komar kertoo. –On käsittämätöntä, miten hän pystyy luomaan siitä niin henkilökohtaisen tilanteen niin monelle samaan aikaan. En minä tuosta tiedä. No, oli se varmaan sitten, pakko uskoa. Ehkä se oli se kontakti.